fbpx

Osa 1 Tunturipöllö

Viha­sin vie­lä tänä­kin vuon­na las­kiais­tiis­tai­ta. Viha­sin sitä, kuin­ka mie­le­ni heit­ti minut tun­te­maan, koke­maan, ais­ti­maan, näke­mään ja jopa hais­ta­maan pika­ke­lauk­sel­la koko vii­den vuo­den mat­kan, joka alkoi kah­dek­san vuot­ta sitten.

Tuol­loin kaik­ki uinu­vat usko­muk­se­ni, ennen kaik­kea ulko­puo­li­suus, vil­liin­tyi­vät. Sinä sitä vas­toin olit suo­sit­tu ja eri­tyi­sen halut­tu kave­ri mui­den oppi­lai­den kes­kuu­des­sa, olit­han rei­pas, räväk­kä, sosi­aa­li­nen, vei­ja­ri­mai­nen, huu­mo­rin­ta­jui­nen, sym­paat­ti­nen, ket­te­rä ja sähäk­kä poi­ka. Näin opet­ta­ja­si kuvai­li sinua, kun olit 11-vuo­tias lisä­ten sinun ole­van tasa­pai­noi­nen, iloi­nen ja valoi­sa lap­si, joka hymyi­lee pal­jon ja nau­raa usein ja jon­ka kai­kis­sa toi­mis­sa näkyy perus­tyy­ty­väi­syys elämään.

Life Coach® -kou­lu­tuk­ses­sa­ni erääs­sä mie­li­ku­va­har­joi­tuk­ses­sa sanoin ääneen ole­va­ni aina ulko­puo­li­nen, kukaan ei kos­kaan ole ymmär­tä­nyt minua, olen ollut aina vää­räl­lä ja huo­nol­la taval­la eri­lai­nen. Näin tuon usko­muk­sen har­maa­na, kivi­se­nä, val­ta­van iso­na lin­na­na. Lin­na oli val­li­hau­dan ympä­röi­mä. Val­li­hau­dan yli lin­naan oli nos­to­sil­ta, jota vain minä pys­tyin käyt­tä­mään. Näin pää­tin, kenet las­ken sisään ja kuka menee ulos. Kun kat­soin lin­naa ulko­puo­lel­ta lin­tu­pers­pek­tii­vis­tä käsin, tun­sin mie­le­tön­tä vapaut­ta. Sii­tä huo­li­mat­ta en oli­si mil­lään tah­to­nut jät­tää tuo­ta lin­naa, mut­ta mitä pitem­pään hen­gi­tin lin­nan ulko­puo­lel­la koke­maa­ni vapaut­ta, sitä var­mem­min pys­tyin sano­maan, että olen val­mis jät­tä­mään tuon lin­nan. Sil­loin par­vi val­ta­van kau­nii­ta vaa­lei­ta lin­tu­ja alkoi len­nel­lä lin­nan ylä­puo­lel­la. Ne kat­se­li­vat lin­naa hyväk­sy­väs­ti ihail­len, ihan kuin miet­tien, että mitä­hän uut­ta tuo­hon enti­sen pääl­le mah­taa­kaan tulla.

 

Sil­loin kun kak­si totuut­ta aloit­ti­vat tais­te­lun­sa, oli laskiaistiistai

 

Myö­hem­min sama­na päi­vä­nä, kun saim­me jokai­nen vuo­rol­lam­me nos­taa itsel­lem­me yhden Maa­ret­ta Tukiai­sen Poh­jo­lan voi­mae­läin -kor­tin, minul­le tuli Tun­tu­ri­pöl­lö, joka oli juu­ri kuin aiem­min mie­li­ku­vas­sa­ni näke­mä­ni lin­nan ylä­puo­lel­la len­tä­vät lin­nut. Kor­tis­sa ker­rot­tiin Tun­tu­ri­pöl­lön anta­van vii­saut­ta havai­ta asiat niin kuin ne ovat. Seu­raa­va­na aamu­na sain huo­ma­ta, että tuo oli niin tot­ta. Oli kuin oli­sin kat­sel­lut maa­il­maa aivan uusien sil­mä­la­sien läpi.

Uusin sil­min kat­soes­sa­ni tun­sin kuu­lu­va­ni jouk­koon. En ollut eri­lai­nen, vaan ainut­laa­tui­nen. Ymmär­sin, että lasien zoo­mauk­set ovat koh­dis­tet­tu aivan eri asioi­hin. Nämä lasit eivät vää­ris­tä­neet todel­li­suut­ta kuten van­hat, jot­ka oli ohjel­moi­tu mitä­töi­mään kaik­ki pie­nim­mät­kin ymmär­re­tyk­si tule­mi­sen vih­jeet. Sisäi­set usko­muk­sem­me todel­la­kin vai­kut­ta­vat sii­hen, mitä havait­sem­me. Irti pääs­tä­mäl­lä oma todel­li­suus muut­tuu ja niin maa­il­ma näyt­tää aivan toi­sen­lai­sel­ta. En kui­ten­kaan väi­tä, että tämä kävi­si noin vain. Aina­kin itsel­lä­ni kyse oli lop­pu­jen lopuk­si pit­käs­tä pro­ses­sis­ta, kun­nes tuli juu­ri se oikea aika pääs­tää irti.

Usko­muk­sis­ta myö­hem­min lisää, mut­ta nyt pala­tak­se­ni asi­aan - sil­loin kun kak­si totuut­ta aloit­ti­vat tais­te­lun­sa, oli laskiaistiistai.
Istuin ensia­vus­sa vuo­tee­si vie­res­sä. Opet­ta­ja­si oli kol­me tun­tia aiem­min soit­ta­nut minul­le tuo­neen­sa sinut pulk­ka­mäes­tä tän­ne. Tul­les­sa­ni pai­kal­le hän ker­toi, miten oli mäen pääl­tä näh­nyt, kuin­ka takaa­si tul­lut pulk­ka oli iskey­ty­nyt pää­hä­si. “Voin­ti huo­nom­pi, käve­lee entis­tä varo­vai­sem­min ja hor­jah­te­lee.” Näin sane­li alue­sai­raa­lan lää­kä­ri ja lähet­ti sinut kes­kus­sai­raa­laan pään CT-kuvauk­seen. Kuvas­sa ei ollut näh­tä­vis­sä mitään poikkeavaa.

Aamul­la sai­raa­las­sa herät­tyä­si et muis­ta­nut kotia­si, sisa­ruk­sia­si etkä koi­riam­me. Et tien­nyt pelaa­va­si jää­kiek­koa, etkä muis­ta­nut, mikä on suo­sik­ki­jouk­ku­ee­si. Et osan­nut nime­tä ympä­ril­lä­si ole­via esi­nei­tä, edes­sä­si tar­jot­ti­mel­la ole­via ruo­kia tai pääl­lä­si ole­via vaat­tei­ta etkä löy­tä­nyt näke­mil­le­si kuvil­le nimiä. Ker­roin sinul­le kai­ken, jot­ta muistaisit.

Kol­men päi­vän kulut­tua muis­tit, mut­ta lii­kuit edel­leen hapa­roi­den. Isä­si oli tul­lut hake­maan mei­dät kotiin, mut­ta lopul­ta hän oli ainut, joka sin­ne läh­ti. Sinä aloit voi­maan pahoin ja pään­sär­ky pala­si entis­tä­kin kovempana.

Voi­ma­kas pään­sär­ky. Pahe­nee pys­ty­asen­nos­sa. Yksin ei kyke­ne sei­so­maan, voi­ma­kas hui­maus kaa­taa. Jat­ku­vat kak­sois­ku­vat. Kas­vo­jen alu­eel­la tunn­ot­to­muut­ta, oikeas­sa jalas­sa sekä kädes­sä alen­tu­nut tun­to vasem­mal­le ver­rat­tu­na. Nis­kaa aris­te­lee. Ei kyke­ne irvis­tä­mään, suu­ta ei saa avat­tua suu­rem­mak­si. Ylä­raa­jan hie­no­mo­to­riik­ka alen­tu­nut, raa­jo­jen liik­keet hidas­tu­nut.” Näil­lä sanoil­la päi­vys­tä­vä neu­ro­lo­gi lähet­ti sinut seu­raa­va­na aamu­na yli­opis­tol­li­seen sairaalaan.

Tähän saak­ka kaik­ki oli hyvin. Läh­din luot­ta­vai­sin mie­lin kans­sa­si mat­kaan, sil­lä olin­han tähän saak­ka ollut huo­le­ni jaka­vien ihmis­ten keskuudessa.

Osa 2 Pieni nainen

Usko­mus­ten­sa orja tois­taa samaa kaa­vaa toi­mis­saan, rat­kai­su­ja teh­des­sään ja ihmi­siä koh­da­tes­saan. Kah­dek­san vuot­ta sit­ten en pysäh­ty­nyt aja­tus­te­ni äärel­le kyse­le­mään, mis­tä ne ovat läh­töi­sin. Vas­ta pal­jon myö­hem­min näin teh­des­sä­ni moni niis­tä pal­jas­tui miel­tä­ni hal­lin­neek­si val­heel­li­sek­si usko­muk­sek­si. Tie­tyn­lai­ses­sa tilan­tees­sa nuo usko­muk­set romah­ti­vat pääl­le­ni hau­da­ten minut hal­lit­se­mat­to­mien tun­tei­den vyö­ryn alle. Tie­dos­ta­mat­ta­ni puo­lus­tau­duin hyök­kää­mäl­lä. Mitä rai­vok­kaam­pi hyök­käyk­se­ni oli, sitä nopeam­min vas­ta­puo­li pake­ni ja niin usko­muk­set, var­sin­kin ulko­puo­li­suut­ta ja epä­on­nis­tu­mis­ta kos­ke­vat, sai­vat jäl­leen vahvistusta.

Isä­si oli tul­lut koti­kau­pun­gis­tam­me omal­la autol­laan yli­opis­tol­li­seen sai­raa­laan samaan aikaan kuin me ambu­lans­sil­la kes­kus­sai­raa­la­kau­pun­gis­ta. Ilta­pa­lan aikaan olim­me kans­sa­si las­ten- ja nuor­ten­osas­ton poti­las­huo­nees­sa. Usei­ta tun­te­ja sit­ten oli pääs­tä­si otet­tu MRI- ja MRA-kuvat, sekä kau­la­ran­gas­ta­si MRI-kuva. Näis­sä ei näky­nyt mitään neu­ro­ki­rur­gi­ses­ti hoi­det­ta­vaa, onnek­si, mut­ta olim­me tääl­lä odot­te­le­mas­sa arjen tul­len saa­pu­vaa las­ten neu­ro­lo­gia. Sil­loin tapah­tui ensim­mäis­tä ker­taa se, mitä minä ja isä­si tuli­sim­me jat­kos­sa kuvai­le­maan “tipah­ta­mi­sek­si”. Se alkoi aina sil­mien nopeal­la räp­sy­mi­sel­lä, sit­ten aja­tuk­se­si ja puhee­si puu­rou­tui­vat. Täs­sä vai­hees­sa sinut täy­tyi talut­taa lepää­mään, sil­lä liik­ku­mis­ky­ky­si tuli­si katoa­maan hyvin nopeas­ti ja muut oiree­si läh­ti­si­vät ete­ne­mään yksitellen.

Tun­to­sar­ve­ni oli ohjel­moi­tu tun­nis­ta­maan pie­nim­mät­kin vih­jeet epäi­lyt­tä­väs­tä ja näin ollen kar­tet­ta­vas­ta lähes­ty­mi­ses­tä. Ja nyt, tari­na­si jat­kues­sa ne hei­lu­vat tar­kas­te­le­vam­min, kuin ehkä kos­kaan aiemmin.

Mut­ta nyt, kon­sul­taa­tio­pyyn­nön myö­tä huo­nee­see­si saa­pui kak­si lää­kä­riä. Minä ja isä­si olim­me heil­le ilmaa. Sinul­le toi­nen heis­tä teki jo tutuk­si käy­neen setin neu­ro­lo­gi­sia tut­ki­muk­sia. Toi­nen lää­kä­reis­tä kumar­tui lähel­le­si kyse­le­mään, miten sinun voin­ti­si täl­lä taval­la huo­no­ni, kun kotiin oli­si pitä­nyt läh­teä, pelot­ti­ko sinua, että kun menet takai­sin kou­luun, niin siel­lä ale­taan käy­dä pulk­kaon­net­to­muut­ta läpi? Vai pelot­taa­ko sinua sai­raa­la ja tääl­lä teh­tä­vät tut­ki­muk­set, var­sin­kin kuvan­ta­mis­lai­te, se kun on monen muun­kin mie­les­tä var­sin pelot­ta­va? Vas­taus­ta­si odot­ta­mat­ta hei­lah­ti val­koi­nen tak­ki poti­las­huo­nee­si oves­ta ulos.

Pää­tet­tyäm­me, että minä jään kans­sa­si sai­raa­laan ja isä­si läh­tee aja­maan takai­sin kotiin sisa­rus­te­si luok­se läh­din saat­ta­maan hän­tä sai­raa­lan park­ki­pai­kal­la ole­val­le autol­leen. Koko mat­kan park­ki­pai­kal­le kävel­les­säm­me seli­tin mie­hel­le­ni tuoh­tu­nee­na sitä, mitä juu­ri äsken oli tapah­tu­nut - poi­kam­me oireis­ta ale­taan teh­dä psy­ko­so­maat­ti­sia. Park­ki­pai­kal­le pääs­tyäm­me ääne­ni oli ylty­nyt huu­dok­si. Mie­he­ni sen sijaan pysyt­te­li edel­leen hil­jaa, kun­nes kai­vet­tu­aan auton avai­met tas­kus­taan sanoi, ettei jak­sa enää kuun­nel­la vai­no­har­hais­ta paa­saa­mis­ta­ni. Sit­ten hän nousi autoon­sa ja ajoi tiehensä.

 

Mie­he­ni minä kir­joi­tin tuol­la park­ki­pai­kal­la ulos täs­tä tari­nas­ta. Täs­tä tuli­si sinun ja minun tari­na, niin pie­nek­si minä tätä tari­naa tuos­sa het­kes­sä luulin.

 

Pako­tin jal­ka­ni liik­keel­le, takai­sin koh­ti kirk­kaas­ti valais­tua isoa sai­raa­la­ra­ken­nus­ta. Sai­raa­lan auto­maat­ti­ses­ti avau­tu­vat ovet imai­si­vat pako­kau­hua tun­te­van äidin sisään­sä. Astuin his­siin, joka kul­jet­ti minut takai­sin sin­ne, mis­sä ketään ei kiin­nos­ta, kuka sinä olet, mil­lai­nen sinä olet, mil­lai­nen koti sinul­la on tai ketä kodis­sa­si asuu, saa­ti miten siel­lä ele­tään ja ollaan yhdes­sä. Siel­lä, mihin his­si kul­jet­taa, teh­dään omia joh­to­pää­tök­siä kyse­le­mät­tä nii­den toden­pe­räi­syyt­tä asianosaisilta.

Mie­he­ni minä kir­joi­tin tuol­la park­ki­pai­kal­la ulos täs­tä tari­nas­ta. Täs­tä tuli­si sinun ja minun tari­na, niin pie­nek­si minä tätä tari­naa tuos­sa het­kes­sä luulin.

Laa­hus­tin pit­kin hil­jais­ta sai­raa­lan käy­tä­vää takai­sin luok­se­si. Van­noin pitä­vä­ni huol­ta sii­tä, että oiree­si ote­taan tosis­saan ja saat nii­hin avun. Yri­tin kädet ris­tis­sä anoa apua ylhääl­tä, mut­ta sekin tun­tui ole­van vain hätään­ty­nyt­tä soper­ta­mis­ta kor­vat­to­maan pimey­teen. Sinä nukuit vie­rei­ses­sä vuo­tees­sa levol­li­ses­ti, jos­sain vai­hees­sa yötä minä­kin nukah­din, levottomana.

Sun­nun­tai­na saa­pui jäl­leen joku lää­kä­ri tois­ta­maan sinul­le samat, eilen teh­dyt neu­ro­lo­gi­set tes­tit. Kas­vo­je­si tun­to­puu­tok­set eivät nou­dat­ta­neet her­mo­jen ana­to­mi­sia aluei­ta ja oiree­si fluk­tuoi tut­ki­muk­sen aika­na, sil­lä esi­mer­kik­si käsien käyt­tö ja suun avaa­mi­nen oli­vat eri­lais­ta pyy­det­täes­sä ja kun kyseis­tä toi­min­taa ei aktii­vi­ses­ti havain­noi­tu. Näin hän rapor­toi. Saman havain­non minä ja isä­si­kin tuli­sim­me teke­mään lähi­vuo­sien aika­na: kun sinä jou­dut pon­nis­te­le­maan saa­dak­se­si vas­tat­tua sinul­le esi­tet­tyi­hin kysy­myk­siin, niin puhee­si puu­rou­tuu tai kun jou­dut pon­nis­te­le­maan teh­däk­se­si sinul­ta pyy­det­ty­jä asioi­ta, niin liik­kee­si hidas­tu­vat ver­rat­tu­na sii­hen, että puhut tai toi­mit spon­taa­nis­ti. Minä ja isä­si ymmär­sim­me tämän joh­tu­van sii­tä, että väsyt todel­la her­käs­ti, mut­ta lää­kä­ril­lä tai­si olla toi­set tarkoitusperät.

Osa 3 Syöttöpiste

Kyl­lä minus­sa vie­lä pie­ni toi­von­ki­pi­nä paloi har­taas­ti odo­tet­tua maa­nan­tai­ta ja sen muka­naan tuo­maa las­ten­neu­ro­lo­gia kohtaan.

Muis­taa onnet­to­muu­den ja tämän jäl­kei­set tapah­tu­mat. Puhu­mi­nen eten­kin alkuun mon­ger­ta­vaa, hive­nen epä­sel­vää arti­ku­loin­tia. Puris­tus­voi­mat käsis­sä sel­keäs­ti alen­tu­neet, oikeas­sa kädes­sä hiu­kan huo­nom­pi kuin vasem­mas­sa. Ala­raa­jo­jaan jak­saa nos­taa vas­tus­ta vas­ten, kui­ten­kin alen­tu­nut lihas­voi­ma näis­sä­kin. Kävel­les­sä oike­aa jal­kaa laa­haa välis­tä peräs­tä, tasa­pai­non ongel­maa tulee kävel­les­sä esiin. Kas­vo­jen alu­eel­la ei sano kos­ke­tus­ta ollen­kaan tun­te­van. Kiel­tä ei saa ulos työn­net­tyä. Sivul­le kat­soes­sa sil­mis­sä ääria­sen­nois­sa pie­ni vär­ve tulee esil­le. Kak­sois­ku­va­na sanoo seu­raa­man­sa sor­men näke­vän. Irvis­täes­sä eivät suu­pie­let läh­de kun­nol­la liik­keel­le, hymyil­les­sä kes­kus­te­lun aika­na tulee parem­min kas­vo­jen mimiik­ka esil­le. SN-kokees­sa hake­mis­ta molem­min puo­lin. Vasem­mas­sa kädes­sä sanoo koko mat­kal­ta ole­van hei­kom­mat kos­ke­tus­tun­not. Ala­raa­jois­sa, jal­ka­te­räs­sä ja rei­si­ta­sol­la oikeal­la puo­lel­la hei­kom­pi kos­ke­tus­tun­to, sekä oikeas­sa ylä­raa­jas­sa, että oikeas­sa ala­raa­jas­sa, rei­si­ta­sol­la ja jal­ka­te­räs­sä hei­kom­pi kos­ke­tus­tun­to, sää­ri­ta­sol­la sym­met­ri­set. Tasa­pai­no­ko­kees­sa vasem­mal­le kaa­taa. Varpaille/kantapäille ei saa nous­tua. Reflek­sit tule­vat nor­maa­lis­ti esil­le.” Näin ajat­te­li hän ja aikoi kotiut­taa sinut, mut­ta minä vaa­din tiuk­kaan sävyyn lisä­tut­ki­muk­sia. Hän mää­rä­si sinul­le sel­kä­ran­gan MRI-kuvauk­sen, veri­näyt­tei­tä, sydän­fil­min ja sil­mä­lää­kä­rin kon­sul­taa­tion. Kaik­ki oli hyvin. Sil­mä­lää­kä­ri tote­si sinun näke­vän kak­sois­ku­via toden­nä­köi­ses­ti aivo­ruh­jees­ta johtuen.

Las­ten- ja nuor­ten­osas­tol­la oloa­jal­ta hoi­ta­jien teke­mis­tä kir­jauk­sis­ta käy ilmi, että aina WC:ssä ja suih­kus­sa käyn­nin jäl­keen sinul­le tuli voi­ma­ton olo ja pää­tä­si alkoi sär­keä kovas­ti. Joku hoi­ta­jis­ta oli kir­jan­nut sen, kuin­ka sär­ky­lää­ket­tä antaes­sa olit mei­nan­nut lait­taa sen suu­husi kuo­ri­neen ja miten het­ken kulut­tua olit seka­va, pidit kiin­ni sän­gyn lai­das­ta, hen­gi­tit tiheäs­ti ja sanoit halua­va­si pois. Et osan­nut sanoa, mis­sä olit, mut­ta tun­nis­tit minut. Joku hoi­ta­jis­ta oli puo­les­taan kir­jan­nut sen, kuin­ka ilta­pa­lal­la kes­ken kiis­se­lin syön­nin etsit lusi­kal­la suu­ta­si niin, että ensin veit lusi­kan koh­ti nenää­si, sit­ten molem­piin pos­kii­si, kun­nes vih­doin sait ohjat­tua käte­si vie­mään lusi­kan suu­husi. Lisäk­si oli teh­ty huo­mio, että syk­kee­si on yöai­kaan alim­mil­laan 39.

 

Näin kir­joit­ti hän ja huo­kai­si luul­ta­vas­ti syvään, mut­ta vie­lä me tapai­sim­me use­aan ker­taan lähi­vuo­sien aikana.

 

Lopul­ta las­ten­neu­ro­lo­gi pää­tyi heit­tä­mään pal­lon takai­sin sin­ne, mis­tä se oli hänel­le tul­lut­kin eli neu­ro­ki­rur­gi­aan pyy­täen kon­sul­taa­tio­apua vai­ke­aan aivoruhjeeseen/lievään aivo­vam­maan. Sinut siir­ret­täi­siin toi­sel­le osas­tol­le vie­lä saman illan aika­na. “Pään­sä­ryn ja hui­mauk­sen tun­net­ta tulee sel­keäs­ti pys­ty­asen­nos­sa. Lisäk­si syö­mi­nen jon­kin ver­ran han­ka­laa, samoin oikean käden käyt­tö. Äidin mukaan sano­jen löy­tä­mi­sen vai­keut­ta esiin­tyy vaih­del­len ja muis­ta­mat­to­muut­ta. Perus­ter­ve koh­ta 12-vuo­tias poi­ka. Kou­lus­sa 5. luok­kaa käy, arvo­sa­nat 7-8, pait­si lii­kun­nal­li­se­na poi­ka­na lii­kun­nas­ta 9. Aktii­vi­ses­ti jää­kiek­koa har­ras­taa. Tänään tut­kit­tu­na oikean käden liik­keet ja puris­tus­voi­ma huo­nom­pi, puhe ajoit­tain epä­sel­vää, samoin kie­len liik­keet han­ka­laa. Kas­vo­jen alu­eel­la tun­to poik­kea­va, ei kui­ten­kaan nou­da­ta der­ma­to­me­ja. Samoin oikeas­sa ylä- ja ala­raa­jas­sa. SN-kokeis­sa epä­tark­kuut­ta.” Näin kir­joit­ti hän ja huo­kai­si luul­ta­vas­ti syvään, mut­ta vie­lä me tapai­sim­me use­aan ker­taan lähi­vuo­sien aikaan.

Osa 4 Paimenkoira

Toin sinut yli­opis­tol­li­sen sai­raa­lan neu­ro­ki­rur­gian osas­tol­le. Oli jo ilta ja sai­raa­lan nuk­ku­maan­me­noai­ka, mut­ta kos­ka sinua ei nukut­ta­nut ja voin­ti­si oli hyvä, kävim­me yhdes­sä osas­ton yhtei­sis­sä tilois­sa, jos­ta löy­sit sinua kiin­nos­ta­van Plays­ta­tion­pe­lin. Vähän aikaa pelat­tua­si läh­dim­me huo­nee­see­si. Kel­lo oli 21:30, kun tilan­ne sai yllät­täen uuden kään­teen. Sinä olit vuo­tees­sa­si, minä lat­tial­le tuo­dul­la pat­jal­la, jos­ta toi­vo­tin sinul­le hyvää yötä. Sinä et vas­tan­nut. Het­ken kulut­tua ilmoi­tit läh­te­vä­si pois koko sai­raa­las­ta. Nousit päät­tä­väi­ses­ti ylös vuo­tees­ta­si ja aloit levot­to­mas­ti kävel­lä ympä­ri huo­net­ta tois­taen sitä, ettet aio jää­dä tän­ne. Mitä enem­män yri­tin rau­hoi­tel­len vakuut­taa sinul­le, että emme voi­si läh­teä pois, vaan mei­dän oli­si yri­tet­tä­vä nuk­kua yön yli ja kat­sot­ta­va, mitä lää­kä­ri huo­men­na sanoi­si, sitä vihai­sem­mak­si sinä minua koh­taan muu­tuit. Sit­ten siir­ryit sanois­ta tekoi­hin. Pois­tuit huo­nees­ta osas­ton käy­tä­väl­le ja menit osas­ton pää­ovel­le. Yri­tin hou­ku­tel­la sinua takai­sin vuo­tee­seen, mut­ta sinä työn­sit minut voi­mal­li­ses­ti syr­jään estä­mäs­tä aikei­ta­si. Puhee­si oli sel­ke­ää ja liik­ku­mi­se­si mää­rä­tie­tois­ta. Huo­mat­tua­si, ettei osas­ton ovea saa­nut auki, pala­sit takai­sin huo­nee­see­si ikku­nan luo tut­ki­maan, pää­si­sit­kö sitä kaut­ta pois­tu­maan sai­raa­las­ta. Et enää tun­tu­nut kuu­le­van puhet­ta­ni. Sil­mie­si vei­tik­ka­mai­suus, joka on aina hei­jas­tu­nut kas­vo­je­si eloi­siin ilmei­siin ja ääne­si vivah­tei­siin, oli pois­sa. Olit jos­sain kau­ka­na, tavoittamattomissa.

 

Mit­kään puheet yöl­li­ses­tä ajas­ta, pimeäs­tä tai pak­ka­ses­ta eivät kään­tä­neet pää­tä­si läh­tö­ai­keit­te­si suh­teen, ei edes tie­to sii­tä, että olim­me kym­me­nen­nes­sä kerroksessa.

 

Sis­ko­si kum­mi­tä­ti sanoi ker­ran, että muis­taa sinut aina sil­mis­tä­si. Hän ei sanoes­saan tien­nyt sitä, että het­ken ajan nuo sil­mät oli­vat olleet kadok­sis­sa. Minul­le hänen sanan­sa ovat edel­leen vah­vis­tus sii­tä, että koke­muk­se­ni on ollut täyt­tä tot­ta huo­li­mat­ta sii­tä, ettei kukaan muu vie­lä tänään­kään jaa kans­sa­ni tuo­ta kokemusta.

Tuo­na yönä, kun sil­mä­si oli­vat vie­raat, ne oli­vat täyn­nä tyh­jyyt­tä - jos niis­tä jotain näkyi, niin poh­ja­ton­ta vihaa. Kas­vo­si oli­vat elot­to­mat ja ääne­si mon­o­to­ni­nen. Sinä et ollut sinä. Mit­kään puheet yöl­li­ses­tä ajas­ta, pimeäs­tä tai pak­ka­ses­ta eivät kään­tä­neet pää­tä­si läh­tö­ai­keit­te­si suh­teen, ei edes tie­to sii­tä, että olim­me kym­me­nen­nes­sä ker­rok­ses­sa. Seli­tys sadan kilo­met­rin mat­kas­ta ei myös­kään aiet­ta­si pysäyt­tä­nyt, vaan sanoit päät­tä­väi­ses­ti käve­le­vä­si tuon mat­kan. Suun­ni­tel­ma­si oli siis se, että läh­det yöl­lä salaa kym­me­nen­nen ker­rok­sen ikku­nas­ta ulos ja käve­let sadan kilo­met­rin mat­kan koti­kau­pun­kii­si. Tämän täy­tän­töön­pa­ne­mi­sek­si pyy­sit minua hake­maan itsel­le­si vet­tä. Sanoin teke­vä­ni niin, mut­ta jäin kat­so­maan huo­nee­si ulko­puo­lel­le ovi-ikku­nas­ta, kuin­ka otit kaa­pis­ta ulko­vaat­tee­si ja ken­kä­si ja lai­toit ne tyy­nyn alle. Pala­tes­sa­ni takai­sin luok­se­si yri­tin taas rau­hoi­tel­la sinua ja hou­ku­tel­la sinua nuk­ku­maan käy­den itse­kin lat­tial­la ole­van pat­jan pääl­le pit­käl­le­ni. Het­ken kulut­tua pomp­pa­sit ylös vuo­tees­ta­si ja menit huo­nees­sa­si ole­vaan WC:hen luki­ten sen oven. Kel­lo 24 tuli hoi­ta­ja ja antoi sinul­le Dia­pam-table­tin, sinä nukah­dit. Olit näh­nyt, miten mus­ta koi­ram­me, Tuis­ku nimel­tään, tuli huo­nee­seen ja hyp­pä­si vie­ree­si nukkumaan.

Sinä yönä minä en nuk­ku­nut. Itku­ni sinun menet­tä­mi­sen tus­kas­ta oli loh­du­ton­ta. Aamu­yöl­lä läh­din ulos käve­le­mään. Mitä pidem­pään käve­lin, sitä syvem­mäl­lä olin mus­tas­sa, spi­raa­lin­omai­ses­sa aukos­sa. Yri­tin epä­toi­voi­ses­ti löy­tää sen pimey­des­tä edes pien­tä valon­pil­kah­dus­ta tode­tak­se­ni vain vajoa­va­ni yhä syvem­mäl­le sen loput­to­maan pimeyteen.

Kos­ka luon­to ei petä, val­ke­ni uusi aamu taas ajal­laan. Arve­lin avio­mie­he­ni herän­neen koti­kau­pun­gis­sam­me ja läh­te­vän pian aja­maan tän­ne työ­pai­kal­leen. Soi­tin hänel­le ja pyy­sin tule­maan sai­raa­lan aulaan. Sii­nä nyt vie­lä täy­sin tyh­jäs­sä, mut­ta jo parin tun­nin kulut­tua ihmi­siä kuhi­se­vas­sa aulas­sa istuim­me vie­rek­käin ja vaik­ka hän ei osan­nut sanoa mitään sain minä nos­tet­tua edes toi­sen jal­ka­ni kui­lun reu­nal­le ker­toes­sa­ni ääneen yön tapah­tu­mis­ta. Minä lupa­sin soit­taa hänel­le heti, kun lää­kä­ri tulee. Olin var­ma sii­tä, että yöl­li­set tapah­tu­mat vakuut­tai­si­vat lää­kä­rin sii­tä, että jotain oli pahas­ti pielessä.

Herät­tyä­si pyy­sin pääs­tä vie­ree­si kat­so­maan osas­ton kaa­pis­ta valit­se­maa­si elo­ku­vaa koi­ra­val­jak­ko­kil­pai­lus­ta, jos­sa ihmis­ten lisäk­si myös Sipe­rian­hus­kyt puhui­vat. Jos­sain vai­hees­sa elo­ku­vaa tote­sin ääneen erään kil­pai­luun osal­lis­tu­van mie­hen ole­van tosi ilkeä, kos­ka hän voit­taak­seen kat­koo jopa kil­pa­kump­pa­nei­den rees­tä köy­siä. Vie­res­tä­ni kuu­lui ääni, joka nau­rah­taen tote­si tuon mie­hen koi­rien ole­van saman­lai­sia. Ensim­mäi­nen tajun­taa­ni iske­vä asia oli, että ääne­si kuu­los­taa omal­ta­si. Kään­sin pää­tä­ni ja näin kas­vo­je­si ole­van sinul­le tyy­pil­li­seen tapaan iloi­sen ilmeik­käät ja kyl­lä, sil­mä­si­kin lois­ti­vat jäl­leen vei­ja­ri­mais­ta hymyä­si. Olin sit­ten­kin saa­nut poi­ka­ni takaisin!

Het­ken kulut­tua kysyit minul­ta, olit­ko käyt­täy­ty­nyt yöl­lä joten­kin oudos­ti. Itse et muis­ta­nut mitään muu­ta kuin oudon tun­teen pääs­sä­si. Ker­roin sinul­le, kuin­ka olit aiko­nut läh­teä tääl­tä pois ikku­nan kaut­ta. Tämän kuul­tua­si nousit ylös vuo­tees­ta ja käve­lit ikku­nan luo häm­mäs­te­le­mään omia öisiä aikei­ta­si. Kum­mas­te­lit aja­tuk­sia­si tode­ten ole­va­si kym­me­nen­nes­sä ker­rok­ses­sa ja mää­rän­pää­hä­si ole­van mat­kaa sata kilometriä.

Osa 5 Feikkiä 1

 

Menim­me kaik­ki kol­me, itsel­täm­me ja toi­sil­tam­me hukas­sa ole­vat hänen huoneeseensa

 

Jos­kus sitä vaan ei tajua, että se, mikä on itsel­le täy­sin sel­vä todis­te sii­tä, että tapah­tu­mat tuke­vat omaa aja­tus­ta, voi toi­sel­le olla yhtä sel­vä todis­te omal­le, täy­sin päin­vas­tai­sel­le käsitykselle.

Toi­von kipi­nä­ni sam­mut­ti kier­rol­le tul­lut lää­kä­ri, joka ker­toi sinul­le, ettei ole mah­dol­lis­ta näh­dä kak­sois­ku­via molem­mil­la sil­mil­lä ja ettei tääl­lä ole saa­ta­vil­la mitään sel­lais­ta hoi­toa, jota et oli­si jo saa­nut. Täs­tä tuoh­tu­nee­na aloin kasa­ta tava­roi­ta­si pöy­däl­tä ja vaat­tei­ta­si kaa­pis­ta ilmoit­taen hoi­ta­jal­le, että me läh­dem­me nyt kotiin. Soi­tin avio­mie­hel­le­ni, että hänen oli­si tul­ta­va hake­maan mei­dät heti pois tääl­tä. Hänel­lä oli kuu­lem­ma työt vie­lä pahas­ti kes­ken. Hoi­ta­ja sai hou­ku­tel­tua jää­mään osas­tol­le lupaa­mal­la pyy­tää pai­kal­le toi­sen lää­kä­rin. Mie­he­ni ja tuo hoi­ta­jan lupaa­ma toi­nen lää­kä­ri saa­pui­vat pai­kal­le samoi­hin aikoi­hin. Menim­me kaik­ki kol­me, itsel­täm­me ja toi­sil­tam­me hukas­sa ole­vat hänen huoneeseensa.

Ja niin sinul­ta otet­tiin vie­lä sama­na päi­vä­nä EEG- ja uusi MRI-kuva pääs­tä seu­raa­vin saa­te­sa­noin: “Poti­laal­la laa­ja post-trau­maat­ti­nen neu­ro­lo­gi­nen oireis­to jos­sa oikea­voit­tois­ta raa­ja­heik­kout­ta, hidas­tu­nei­suut­ta, huo­mat­ta­va bila­te­raa­li­nen dys­met­ria, pol­vi-kan­ta­pää kokees­sa erit­täin hidas ja tah­mea suo­ri­tus - atak­si­aa. Poti­las myös näh­nyt har­ho­ja. Lisäk­si käyt­täy­ty­mi­nen vaih­te­lee het­kes­tä toi­seen, seka­vuusoi­rei­ta. Puheen hidas­tu­nei­suus. Mono­ku­laa­ri­nen diplo­pia - kes­kiai­vo­vau­rioi­ta?” Eli hän epäi­li vam­man jäl­keis­tä neu­ro­lo­gis­ta oireis­toa, johon liit­tyy tai­pu­mus arvioi­da vää­rin jäse­nien lii­ke­taa­juuk­sia (hän ei sitä ker­to­nut, vaan Google).

Alkuil­las­ta olim­me osas­ton yhtei­ses­sä tilas­sa, jos­sa pela­sit Plays­ta­tion­pe­liä, kun tuo lää­kä­ri tuli ker­to­maan tut­ki­mus­tu­lok­sia. MRI:ssä ei edel­leen­kään poik­kea­vaa. EEG:ssä lie­väs­ti poik­kea­va löy­dös oikeal­la taka­tem­po­raa­li­ses­ti näh­ty mel­ko vai­mea­na erot­tu­va inter­mit­toi­va the­ta­toi­min­nan koros­tu­mi­nen, alfa­dy­na­miik­ka hie­man vasem­mal­ta puo­lel­ta rik­ko­nai­sem­paa. Näi­hin löy­dök­siin oirei­ta­si on kuu­lem­ma kui­ten­kin vai­kea yhdis­tää. Lää­kä­ri kat­soi mitään sano­mat­ta, kuin­ka tai­ta­vas­ti käy­tit Plays­ta­tion­pe­lin ohjai­mia. Sit­ten hän otti pal­lon käteen­sä ja pyy­si sinua otta­maan kopin, kun hän heit­tää pal­lon sinul­le. Onnis­tuit sii­nä mai­nios­ti. Seu­raa­vak­si lää­kä­ri pyy­si sinua nouse­maan ylös tuo­lis­ta ja käve­le­mään. Täs­sä­kin onnis­tuit, jos­kin hor­juen. Sil­loin lää­kä­ri tote­si koko tämän tou­hun ole­van täyt­tä feik­kiä ja pois­tui pai­kal­ta val­koi­sen takin hel­mat hulmuten.

Hoi­ta­ja tuli ja kir­ja­si sinun ole­van kiuk­kui­nen van­hem­mil­le­si ja halua­van hei­dän pois­tu­van pai­kal­ta. Me läh­dim­me käy­mään kau­pas­sa. Hoi­ta­ja muis­ti kir­jauk­sis­saan koros­taa sitä, miten olit tuon ajan ilman käy­tö­son­gel­mia. Mut­ta eikö käy­tö­son­gel­mat­to­muu­des­ta­si ker­ro juu­ri se, että vaik­ka olin tuot­ta­nut sinul­le pet­ty­myk­sen hou­ku­tel­les­sa­ni sinut jää­mään tän­ne luva­ten kai­ken vie­lä sel­viä­vän, niin et pur­ka­nut sitä vie­rai­siin ihmi­siin kai­ken kään­tyes­sä yhä pahem­mak­si ja itseä­si vas­taan. Sel­lai­nen sinä olit sii­hen­kin saak­ka ollut ja olet edel­leen tänään, kai­kes­ta huo­li­mat­ta, kak­si­kym­men­tä­vuo­ti­aa­na. Sitä pait­si, kuten isä­si minun nyt tätä kir­joit­taes­sa tote­si, niin juu­ri noin­han se oli: istu­ma-asen­nos­sa käte­si toi­mi­vat nor­maa­lis­ti, kos­ka nii­tä ei tar­vin­nut nos­taa ylös, mut­ta jos lää­kä­ri oli­si pyy­tä­nyt sinua otta­maan kopin sei­so­ma-asen­nos­sa ja vie­lä niin, että oli­sit jou­tu­nut nos­ta­maan käte­si ylös saa­dak­se­si pal­lon kiin­ni, et oli­si onnistunut.

Seu­raa­va­na aamu­na tuon neu­ro­ki­rur­gin moniam­ma­til­li­sel­le työ­ryh­mäl­le esit­te­le­mä feik­ki­teo­ria ei ollut saa­nut kan­na­tus­ta, vaan hänel­le oli ker­rot­tu, ettei yksi­tois­ta­vuo­tias osaa esit­tää hui­maus­ta. Var­mis­taak­seen tämän hän oli tilan­nut sekä psy­kiat­rin että fysio­te­ra­peu­tin lausun­not ennen huo­mi­sek­si suun­nit­te­le­maan­sa kotiut­ta­mis­ta. Nämä lausun­not tuli­si­vat ole­maan todis­tei­ta sii­tä, että olin oikeil­la jäljillä.

Osa 6 Feikkiä 2

Teke­mään­sä kii­reel­li­seen kon­sul­taa­tio­pyyn­töön las­tenp­sy­kiat­rial­le neu­ro­ki­rur­gi oli kir­jan­nut: “Lie­vä hemi­pa­ree­si­tyyp­pi­nen löy­dös. Vii­me päi­vi­nä oire­ku­vas­sa lähin­nä koko­nais­liik­ku­mi­sen epä­var­muus, yleen­sä hui­maus. Neu­ro­lo­gi­sis­sa tes­teis­sä esiin tulee edel­leen oikea­voit­tois­ta raa­ja­voi­ma­heik­kout­ta. Hyvin dis­ke­pant­ti löy­dös koor­di­naa­tioi­den suh­teen, oppo­si­tio­liik­keet/­sor­mi-nenän­pää­koe on ollut epä­var­maa, mut­ta sen sijaan hie­no­mo­to­ri­set tes­tit, kuten pal­lon heit­te­ly ja hama-hel­mil­lä kuvioi­den raken­ta­mi­nen suju­nut var­sin ongel­mit­ta. Poti­laal­la ollut myös huo­mat­ta­vaa ajoit­tais­ta psy­ko­mo­to­ris­ta levot­to­muut­ta tois­sail­ta­na vaa­ti­nut lää­ke­hoi­toa ja eri­tyis­val­von­taa. Vii­me ilta­päi­vä­nä ollut taas aggres­sii­vi­nen het­ki, jol­loin itse­kin ker­too men­neen­sä hie­man sekai­sin ja käyt­täy­ty­neen­sä oudos­ti (Niin­pä, kos­ka hän itse oli syyt­tä­nyt sinua feik­kaa­mi­ses­ta…). Poti­las ei itse pys­ty selit­tä­mään näi­tä tun­te­muk­sien syy­te­ki­jöi­tä. Mah­dol­li­ses­ti van­hem­pien herän­nyt ris­ti­rii­ta”.

Van­hem­pien herän­nyt ris­ti­rii­ta??? Toki puheit­te­ni tasol­la kuo­lin mil­loin mis­tä­kin ja tah­doin tap­paa mil­loin kenet­kin. Suu­ni ei usein­kaan ehti­nyt käsi­tel­lä sitä, mitä se sydä­mel­tä­ni ulos suol­si. Avio­puo­li­so­ni puo­les­taan har­kit­si (ja har­kit­see edel­leen ❤️) sanot­ta­van­sa tark­kaan ennen kuin varo­vai­ses­ti ja vähäe­lei­ses­ti avaa suun­sa. Niin­pä hän edel­leen (mut­ta ehkä vähem­män kuin ennen) äimis­tyy ylit­se­vuo­ta­vaa tun­teel­li­suut­ta­ni, arvaa­ma­ton­ta spon­taa­ni­suut­ta­ni ja yllät­tä­viä suun­ni­tel­mien­muu­tok­sia­ni. Vuo­sia myö­hem­min sinä ilmai­sit tämän niin, että sinul­la on äiti, joka ei ole kos­kaan oppi­nut las­ke­maan kym­me­neen ja isä, joka ei ole kos­kaan lopet­ta­nut las­ke­mis­ta. Mut­ta nyt, voi­ko sii­tä, että van­hem­pa­si ovat hyvin eri­lai­sia luon­teel­taan, teh­dä näin radi­kaa­le­ja joh­to­pää­tök­siä per­he­dy­na­miik­kam­me suh­teen, aina­kaan krii­si­ti­lan­ne­käyt­täy­ty­mi­sem­me perus­teel­la? Mei­dän väli­sem­me ris­ti­rii­ta­ko selit­täi­si oiree­si parem­min kuin pää­hä­si koh­dis­tu­nut isku?

 

Sain tode­ta ollee­ni hei­dän kir­jaus­ten­sa koh­de, luin mil­loin olin ollut itkui­nen ja mil­loin men­nyt sil­le suo­si­tel­lul­le kahville.

 

Oli­si­ko nyt kysees­sä jon­kin tapai­nen post-trau­maat­ti­nen ylei­nen reak­tio-oireis­to/­kon­ver­sio-oireis­to, aivan puh­taas­ti neu­ro­lo­gis-neu­ro­ki­rur­gi­nen oire­ku­va ei kaik­kia näi­tä ilmiöi­tä vai­kut­tai­si selit­tä­vän.” Sanal­la­kaan näis­tä epäi­lyis­tä ei kans­sam­me puhut­tu. Luet­tua­ni kai­ken tämän myö­hem­min sai­raa­las­ta tilaa­mis­ta­ni pape­reis­ta­si sain seli­tyk­sen lää­kä­rei­den ja hoi­ta­jien käy­tök­seen. Tosin en edel­leen­kään ole löy­tä­nyt mitään oikeu­tus­ta sil­le vält­te­le­väl­le ja vähät­te­le­väl­le käy­tök­sel­le, jota hei­dän tahol­taan sain. Päin­vas­toin, sil­loin tun­te­ma­ni viha vain kas­voi taju­tes­sa­ni, mitä oli ollut hoi­ta­jien “mitä jos kävi­sit välil­lä vaik­ka kah­vil­la” -suo­sik­ki­lauseen taka­na. Sain tode­ta ollee­ni hei­dän kir­jaus­ten­sa koh­de, luin, mil­loin olin ollut itkui­nen ja mil­loin men­nyt sil­le suo­si­tel­lul­le kah­vil­le. Toi­saal­ta luke­ma­ni vah­vis­ti ais­ti­ma­ni ris­ti­rii­dan hei­dän sano­jen­sa ja teko­jen­sa välil­lä olleen todel­lis­ta. Tuo vais­to oli ollut juu­ri se syy sii­hen, mik­si en ollut halun­nut pois­tua luo­ta­si. Olin pää­ni sisäi­sis­sä aja­tuk­sis­sa­ni ollut ajoit­tain täy­sin var­ma sii­tä, että kun tuli­sin takai­sin, sinut oli­si vie­ty pois, eikä minul­le ker­rot­tai­si mihin, etten enää aiheut­tai­si sinul­le lisää oirei­ta ja pahen­tai­si jo ole­mas­sa olevia.

Han­kit­tua­ni tie­toa opin, että kon­ver­sio-oirei­ta ovat tasa­pai­no­häi­riöt, lihas­ten heik­kous ja jopa hal­vaan­tu­mi­nen. Niil­le on tyy­pil­lis­tä se, että kos­ke­tus­tun­non mene­tyk­sen alue ei vas­taa ana­to­mis­ta her­mo­tus­ta. Taus­tal­la voi olla trau­maat­ti­nen tapah­tu­ma tai lap­suu­den­ai­kai­set trau­maat­ti­set koke­muk­set, täl­löin oire ilme­nee elä­män­ti­lan­tees­sa, joka taval­la tai toi­sel­la muis­tut­taa tie­toi­suu­des­ta tor­jut­tua ja työs­tä­mä­tön­tä trau­maat­tis­ta tapah­tu­maa. Kes­kei­se­nä syy­nä kon­ver­sio-oireil­le pide­tään ajan­koh­tais­ta psyyk­kis­tä ris­ti­rii­taa. Tämän luet­tua­ni ymmär­sin, että juu­ri täl­tä oiree­si saat­toi­vat näyt­tää, jos unoh­de­taan se, että pää­hä­si oli koh­dis­tu­nut isku ja se, ettei­vät van­hem­pa­si voi­neet ottaa mitään kan­taa näi­hin epäi­lyi­hin, kos­ka nii­tä ei heil­le mai­nit­tu sanal­la­kaan. Jos tie­täi­sin lap­se­ni tar­vit­se­van psy­kiat­ris­ta apua, niin todel­la­kin sitä hänel­le haki­sin, mut­ta sitä en hyväk­sy, että näin kui­ta­taan oireet, joil­le ei muu­ta seli­tys­tä keksitä.

Kos­ka avio­mie­he­ni oli saa­nut edel­li­se­nä päi­vä­nä kuul­la kun­nian­sa sii­tä, ettei ollut tul­lut pai­kal­le heti, kun oli­sin hän­tä tuek­se­ni tar­vin­nut, saa­pui hän nyt heti aamu­tui­maan huo­nee­see­si pitä­mään minul­le myk­kä­kou­lua. Las­ten psy­kiat­rian eri­kois­lää­kä­ril­le hän sen­tään yhdes­sä kans­sa­ni ker­toi luon­tees­ta­si, kou­lun­käyn­nis­tä­si, kave­ri­suh­teis­ta­si, har­ras­tuk­sis­ta­si ja per­hees­täm­me. Tun­tui hyväl­tä, kun luo­nam­me oli vih­doin­kin joku, jota kiin­nos­ti mei­dän näke­myk­sem­me ja saa­toim­me puhua sii­tä, mil­lai­nen sinä oikeas­ti olet. Psy­kiat­ri tote­si sinun ole­van kuu­le­man­sa perus­teel­la ennen tapah­tu­maa lii­kun­nal­li­nen ja moni­puo­li­ses­ti har­ras­ta­va poi­ka, jol­la on pal­jon kave­rei­ta ja jon­ka kou­lun­käyn­ti sujuu hyvin. “Itse pys­tyy ker­to­maan hyvin tapa­tur­mas­ta sekä sen jäl­kei­sis­tä oireis­tois­ta. Itse nos­taa oireis­tos­ta esil­le pään­sä­ryn, ajoit­tai­sen seka­van olon, nis­ka­ki­vut sekä het­ket, jol­loin hänes­tä tun­tuu oudol­ta pääs­sä ja kävel­les­sä on epä­var­ma olo. Ker­too, että tähän ei lii­ty pelon tun­tei­ta. Kiel­tää näke­vän­sä pai­na­jai­sia tai että hänen mie­leen­sä tuli­si päi­väl­lä mie­li­ku­via tapa­tur­mas­ta niin, että sii­hen liit­tyi­si ahdis­tus­ta tai pelon tun­tei­ta. Kak­si päi­vää sit­ten ollees­ta levot­to­muus-aggres­sii­vi­suusoi­reis­tois­ta kes­kus­tel­taes­sa poh­tii, että hän ei muis­ta tar­kal­leen, mitä tuol­loin on tapah­tu­nut ja on vähän häm­mäs­ty­nyt sii­tä, mitä hän on teh­nyt ja sano­nut. Van­hem­mat poh­ti­vat, että edel­leen­kin on jon­kin­lai­sia blac­kout -tilan­tei­ta, jol­loin poi­ka jää miet­ti­mään jotain sanaa, mut­ta tähän ei lii­ty ahdis­tus­ta. Lisäk­si, kun hänel­le ase­te­taan tun­nis­tus­ta vaa­ti­vaa teke­mis­tä tai kun hänel­tä kysy­tään jotain asi­aa, jou­tuu hän het­kit­täin pon­nis­te­le­maan ja tuol­loin toi­min­ta ja eten­kin sanan hake­mi­nen on jon­kin ver­ran hitaam­paa. Tapaa­mi­sel­la ei syn­ny eri­tyi­sen suur­ta huol­ta psyyk­ki­ses­tä tilan­tees­ta. Selit­tä­vi­nä teki­jöi­nä voi toki olla psyyk­kis­tä kuor­mit­tu­nei­suut­ta tapa­tur­maan ja sii­hen liit­ty­vään sai­raa­la­hoi­toon liittyen.” 

Seu­raa­vak­si huo­nee­see­si tuli fysio­te­ra­peut­ti anta­maan oman lausun­non­sa sitä kai­van­neel­le neu­ro­ki­rur­gil­le. “Pal­lon kans­sa toi­mi­mi­nen on mie­luis­ta oman lii­kun­ta­har­ras­tuk­sen myö­tä. Pys­tyy yllät­tä­vän näp­pä­räs­ti pot­ki­maan pal­loa molem­mil­la jaloil­la ja otta­maan pal­lon jalan pääl­le ja sii­tä pot­kai­se­maan isäl­le. Käsil­lä pom­po­tel­les­sa lähel­lä var­ta­loa pal­lon käsit­te­ly on näp­pä­rää. Pään pääl­tä pal­loa heit­täes­sä tasa­pai­no hor­juu ja pain­opis­te siir­tyy vasem­mal­le jalal­le ja asen­to kal­lis­tuu myös täl­löin vasem­mal­le. Pulk­ka­ta­pa­tur­man seu­rauk­se­na kar­kea­mo­to­rii­kan pul­mat. Lihas­voi­mat alen­tu­neet kaut­taal­taan raa­jois­sa ja var­ta­lol­la siten, että oikeal­la puo­lel­la lihas­voi­mat vasen­ta hei­kom­mat. Tasa­pai­no sei­so­ma-asen­nos­sa hei­ken­ty­nyt ja liik­ku­mi­nen tämän vuok­si haas­teel­lis­ta. Hie­no­mo­to­ri­set tai­dot hyvät. Väsyy taval­lis­ta her­kem­min liik­ku­mi­sen ja pon­nis­te­lun yhtey­des­sä. Lii­kun­nal­li­ses­ti aktii­vi­nen poi­ka. Har­ras­taa mm. jää­kiek­koa, jal­ka­pal­loa ja pin­gis­tä. On lii­kun­nal­li­ses­ti erit­täin tai­ta­va poi­ka van­hem­pien ja opet­ta­jan ker­to­ma­na. Itse kuvaa liik­ku­mi­sen ole­van nyt ras­kaam­paa ja han­ka­lam­paa. Jalat tun­tu­vat seis­tes­sä ja kävel­les­sä pai­na­vil­ta. Tava­tes­sa asial­li­nen ja tilan­tees­sa muka­na ole­va poi­ka. Vas­tai­lee kysy­myk­siin muka­vas­ti, puhe ehkä hie­man hidas­ta. Istu­ma­ta­sa­pai­no hyvä, seis­tes­sä mei­naa hor­jua kal­lis­tuen vasem­mal­le, pys­tyy hyvin kor­jaa­maan asen­toa. Kävel­les­sä jalat laa­haa­vat lähel­lä lat­ti­aa ja var­sin­kin oikea jal­ka väsyy her­kem­min käve­lyn aika­na. Pys­tyy käve­le­mään muu­ta­mia por­tai­ta ylös ja alas tasa­tah­tiin kai­tees­ta kiin­ni pitäen. Arvioi por­tai­den käve­lyn ras­kaak­si ja jal­ko­ja on ras­kas nos­taa por­taal­ta toi­sel­le. Oikean ylä­raa­jan ja ala­raa­jan lihak­set vasem­paan puo­leen ver­rat­tu­na hei­kom­mat. Käsien lii­kut­te­lu vaa­ka­ta­soa ylem­mäs tun­tuu ras­kaal­ta ja oikea käsi hie­man vapi­see ylä­raa­jo­ja nos­taes­sa koh­ti kattoa.”

Neu­ro­ki­rur­gin pää­tä ei kui­ten­kaan kukaan, ei van­hem­mat, psy­kiat­ri tai fysio­te­ra­peut­ti onnis­tu­nut kääntämään.