fbpx

Niin tuli kesä ja sinä sait aloit­taa jalkapallokauden!

Oma­ko­ti­ta­lom­me oli ollut myyn­nis­sä syk­sys­tä läh­tien ja meil­le oli varat­tu­na uusi koti toi­ses­ta kau­pun­gis­ta ennen jou­lua val­mis­tu­vas­ta ker­ros­ta­los­ta. Juhan­nuk­sen aikaan kotim­me myy­tiin ja tava­ram­me pakat­tiin varas­toon puo­lek­si vuo­dek­si. Otim­me jokai­nen mukaam­me vain vält­tä­mät­tö­mim­mät hen­ki­lö­koh­tai­set tava­ram­me ja muu­tim­me pai­kal­li­sel­le lei­rin­tä­alu­eel­le raken­ta­maam­me “kol­hoo­siin”. Sinun, minun, isä­si, sis­ko­si ja kah­den koi­ram­me väliai­kai­nen koti oli isoon pres­su­ka­tok­seen lii­tet­ty asun­to­vau­nu. Katok­seen mah­tui telt­ta ja puutarhakalusteet.

Kesä­ko­tim­me oli vii­den kilo­met­rin pääs­sä kau­pun­gis­ta jär­ven ran­nal­la. Käy­tös­säm­me oli lei­rin­tä­alu­een suih­kut ja sau­na sekä gril­li­ka­tos ja ravin­to­la­pal­ve­lut. Myö­hään kesäi­se­nä muut­toil­ta­na kävin hake­mas­sa tyh­jäs­tä kodis­tam­me sin­ne kui­vu­maan jäte­tyt pyy­kit. Hyväs­te­lin enti­sen kotim­me jokai­sen huo­neen hai­kean kii­tol­li­se­na sii­tä ajas­ta, jon­ka olim­me niis­sä saa­neet asua vii­den­tois­ta vuo­den ajan. Pai­naes­sa­ni oven kiin­ni tie­sin yhden jak­son elä­mäs­säm­me päät­ty­neen ja uuden alkavan.

Tuo lei­rin­tä­alu­eel­la vie­tet­ty kesä oli (onnek­si) var­si­nai­nen hel­le­ke­sä. Pait­si yhte­nä aamu­na, kun menin nuk­ku­maan yövuo­ron jäl­keen aurin­gon pais­taes­sa, herä­sin parin tun­nin pääs­tä mie­let­tö­mään satee­seen ja ukko­seen. Lei­rim­me lai­neh­ti ja katok­sen pres­su­lat­tian alle ker­ty­nyt vesi sai osan kodis­tam­me kel­lu­maan. Pois­tuim­me uppoa­vas­ta lai­vas­ta lei­rin­tä­alu­een ravin­to­laan odot­ta­maan isä­si töis­tä tuloa. Hänen tul­les­sa muu­tim­me lei­ri­pai­kan pois ala­vas­ta kuo­pas­ta. Tun­tui hyväl­tä selät­tää yhteis­voi­min tuo katastrofi.

 

Pai­naes­sa­ni oven kiin­ni tie­sin yhden jak­son elä­mäs­säm­me (kor­jaa samal­la nyt lukee elä­mäs­täm­me) päät­ty­neen ja uuden alkavan.

 

Tein koko tuon kesän yövuo­ro­ja lähei­ses­sä pal­ve­lu­ko­dis­sa. Isä­si ajoi päi­vit­täin töi­hin­sä sata kilo­met­riä suun­taan­sa. Sinä kul­jit vii­kon ver­ran isä­si kyy­dis­sä jää­kiek­ko­lei­ril­le. Tuo­na kesä­nä olit sis­ko­si kans­sa kak­si viik­koa kesä­töis­sä man­sik­ka­pel­lol­la. Tuon ajan te yövyit­te samal­la maa­lais­ky­läl­lä kesä­paik­kaan­sa asut­ta­vil­la varai­so­van­hem­mil­la. Varai­so­van­hem­mil­la tar­koi­tan setää­ni ja hänen vai­moan­sa, joil­la ei ole omia lapsia.

Setää­ni ei enää ole, mut­ta hän on jät­tä­nyt meil­le tuon iha­nan kesä­paik­kan­sa. Täl­lä­kin het­kel­lä tätä kir­joit­taes­sa­ni näen edes­sä­ni ole­vas­ta ikku­nas­ta tutun jär­vi­mai­se­man ja ran­ta­ve­des­sä ole­van nuo­tio­ki­ven. Kak­si isoa, lap­sen sil­min val­ta­van isoa, kiveä, joi­den väliin luon­to on muo­kan­nut nuo­tion pai­kan. Ran­nas­sa, nuo­tio­ki­ven vie­res­sä, on pie­ni hir­si­sau­na. Olles­sa­ni lap­si tän­ne tul­tiin moot­to­ri­ve­neel­lä. Setä­ni läm­mit­ti itse raken­ta­man­sa hir­si­sau­nan meil­le sisa­rus­ten­sa lap­sil­le. Tääl­lä me saim­me sau­noa ja uida mie­lin mää­rin. Setä­ni istui nuo­tio­ki­vel­lä pais­ta­mas­sa meil­le mak­ka­raa ja sii­nä samal­la hänen sil­män­sä var­tioi mei­tä her­keä­mät­tä. Kau­em­pa­na vedes­tä nouse­va jyl­hä kivi oli meil­le merk­ki­nä tur­val­li­ses­ta rajas­ta, jota ei uides­sa saa­nut ylittää.

Sau­no­mi­sen ja uimi­sen lomas­sa kävim­me istu­mas­sa nuo­tio­ki­vel­lä, syö­mäs­sä mak­ka­raa ja juo­mas­sa punais­ta Jaf­faa. Vii­mei­si­nä elin­viik­koi­naan setä­ni pala­si usein noi­hin aikoi­hin. Hän ei ollut siel­lä, mis­sä todel­li­suu­des­sa oli, vaan tääl­lä ja hänel­lä oli huo­li meis­tä, ettem­me ui lii­an kauas.

Kun sinä syn­nyit, tän­ne oli jo tie. Setä­ni oli avioi­tu­nut ja yhdes­sä he toi­vat tei­tä, lap­sia­ni, tän­ne. Tämä paik­ka, joka oli sedäl­le­ni todel­la rakas, on sitä nyt minul­le. Tääl­lä, mis­sä luon­to sul­kee paran­ta­vaan sylei­lyyn­sä, on tur­val­lis­ta repiä haa­van­sa auki ja siir­tää kaik­ki paha sisäl­tä pois pape­ril­le. Tääl­lä kat­son samas­ta ikku­nas­ta, jos­ta setä­ni aikoi­naan kat­se­li sanoen: “Tämä on kau­nein ja eri­koi­sin kos­kaan näke­mä­ni tau­lu, sen ilme vaih­tuu joka ker­ta kun sitä kat­son.” Juu­ri nyt ymmär­rän sen, mitä hän tar­koit­ti. Sedäl­lä­ni, joka oli myös sinul­le todel­la tär­keä ihmi­nen, oli aikan­sa, aika, jol­loin hän naut­ti tääl­lä olos­ta tun­tien kii­tol­li­suut­ta men­nei­tä suku­pol­via koh­taan. Nyt on minun aika­ni. Uskon, että vie­lä jos­kus sinul­le ja sisa­ruk­sil­le­si tulee tuo aika. Tänään sinä itse olet setä, ehkä sinä­kin vie­lä joku päi­vä vah­dit, ettei minun pik­kui­nen lap­sen­lap­se­ni ui lii­an kauas.

Palaan takai­sin tuo­hon lei­rin­tä­alue­ke­sään. Muis­tan sen iha­nat, hel­tei­sen päi­vän jäl­kei­set kesäil­lat, kun istuim­me isä­si kans­sa kah­des­taan uin­nin jäl­keen ihai­le­mas­sa pei­li­tyyn­tä jär­veä (tosin vie­lä tuol­loin minä tapa­ni mukaan mie­tin kol­hoo­si­ko­tiam­me mah­dol­li­ses­ti uhkaa­vaa ukkos­ta, sadet­ta ja tuul­ta). Tuon kesän muis­toi­hin kuu­luu myös päi­vä, jol­loin makai­lin tyy­ty­väi­syyt­tä tun­tien tel­tas­sa läm­pi­män kesä­tuu­len hul­mu­tel­les­sa telt­ta­kan­gas­ta. Olin saa­nut vii­mei­sen arvioin­nin hyvin arvo­sa­noin läpi - minus­ta tuli­si lähi­hoi­ta­ja (vie­lä aamul­la olin ollut täy­sin var­ma sii­tä, etten sai­si arvioin­tia edes läpi, olin siis stres­san­nut sil­loi­sen tapa­ni mukaan jäl­leen ker­ran täy­sin turhaan).

Muis­tan myös sen, kuin­ka vie­des­sä­ni pyyk­kiäm­me pyö­ri­mään kau­pun­gis­sa asu­van äiti­ni pesu­ko­nee­seen tulim­me usein äiti­ni kans­sa lei­rin­tä­alu­eel­le sik­si aikaa, kun­nes pyy­kit oli­si­vat val­mii­na haet­ta­vak­si kui­vu­maan. Joim­me äiti­ni kans­sa kah­vit kat­sel­len, kuin­ka sinä ja sis­ko­si uit­te. Muis­tan myös sen, kuin­ka erää­nä ilta­na istuim­me ystä­vä­ni kans­sa lei­rin­tä­alu­een lai­tu­ril­la uit­ta­mas­sa var­pai­tam­me vedes­sä ja sen, kuin­ka minä ja sis­ko­si kat­soim­me seu­raa­maam­me sar­jan uusin­ta tuo­tan­to­kaut­ta iltai­sin teltassa.

Muis­tan sen, kuin­ka toi­sek­si van­hin vel­je­si muut­ti kol­hoo­siim­me lop­pu­ke­säk­si viih­dyt­tä­mään mei­tä haus­koil­la jutuil­laan ja kuin­ka van­hin vel­je­si istui kans­sam­me lei­rin­tä­alu­een nuo­tio­pai­kal­la viet­tä­mäs­sä elo­kuun läm­min­tä ja pime­ää iltaa. Koko kesä­nä lei­rin­tä­alu­eel­la ei lisäk­sem­me juu­ri­kaan ollut mui­ta, pait­si yhte­nä vii­kon­lop­pu­na, kun kau­pun­gis­sa oli suu­ri har­ras­tea­jo­neu­vo­ta­pah­tu­ma. Tuol­loin naa­pu­rim­me ajoi­vat komeil­la autoil­la ja soit­ti­vat hyvää 50-luvun musiik­kia. Me läh­dim­me lähei­sel­le tans­si­la­val­le kuun­te­le­maan Juha Tapio­ta, jon­ka erään tie­tyn kap­pa­leen kuu­le­mi­nen tuo vie­lä­kin mie­lee­ni leirintäaluekesämme.

Irral­laan maailmalla
joka kadun­kul­maa pitää kotinaan
mut­ten mitään, en ketään
alla iki­van­han auringon
en mitään, en ketään
enem­män kuin sua.