fbpx

Juhan­nus­päi­vän aamu­na Sil­ja Symp­ho­ny kul­jet­ti mei­tä ja autoam­me koh­ti Tuk­hol­man sata­maa. Sinä, minä, isä­si ja sis­ko­si istuim­me lai­van kan­nel­la naut­ti­mas­sa pil­vet­tö­mäl­tä tai­vaal­ta pais­ta­vas­ta aamuau­rin­gos­ta. Illan hämär­tyes­sä olim­me jo Oslon sata­mas­ta läh­te­vän Ste­na Saga -lai­van kan­nel­la hiuk­set tuu­les­sa hul­mu­ten ihas­te­le­mas­sa yhä kau­em­mas loit­to­ne­via Oslon valo­ja (tot­ta tosi­aan tääl­lä­hän ei ole yötön­tä yötä).

Aamun val­je­tes­sa olim­me Fre­de­riks­hav­nin sata­mas­sa val­mii­na viet­tä­mään tans­ka­lais­ta juhan­nus­ta. Ajoim­me lukuis­ten pien­ten maa­lais­ky­lien läpi rakas­tuen nii­den Bage­rei­hin, jois­sa oli toi­nen tois­taan her­kul­li­sem­pia uuni­tuo­rei­ta säm­py­löi­tä ja pul­lia. Sankt Hans juh­la­paik­ka oli Hvidb­jerg Strand, jon­ne pys­ty­tim­me upo­uu­den telt­tam­me. Ran­nal­la oli hoda­ri­vau­nu­ja ja iso telt­ta­ka­tos täyn­nä pöy­tiä ja elä­vää musiik­kia. Myö­hem­min illal­la ran­nal­le saa­pui kul­kue, jota joh­ti kepin nokas­sa ole­vaa noi­ta­nuk­kea kan­ta­va mies. Mies kii­pe­si nos­ta­maan noi­ta­nu­ken ison juhan­nus­ko­kon hui­pul­le ja sytyt­ti kokon pala­maan. Lie­kit hipoi­vat jo noi­ta­nu­ken hel­mo­ja kat­so­jien lau­laes­sa Mid­som­mer­san­gia, kun me läh­dim­me nuk­ku­maan. Sinä yönä tuu­li repi äänek­kääs­ti tel­tan kat­toa ja me viluis­sam­me peit­to­ja tois­tem­me päältä.

Aamul­la mui­den vie­lä nuk­kues­sa juok­sin pit­kin loput­to­mal­ta tun­tu­vaa meren hiek­ka­ran­taa hiki­sen, mut­ta ah niin iha­nan len­kin. Ennen kuin jat­koim­me mat­kaa, pela­sim­me vie­lä mie­het vas­taan nai­set mini­golf-kisan. Kär­sit isä­si kans­sa kar­vaan tap­pion minul­le ja sis­kol­le­si. Seu­raa­va lei­ri­paik­kam­me oli Vej­les­sa. Vie­tim­me Givs­kud Zoo -päi­vän haus­ko­jen api­noi­den, väsy­nei­den lei­jo­nien, parit­te­le­vien vir­ta­he­po­jen, auton vie­rel­lä juok­se­vien kirah­vien ja yli­su­lois­ten nor­su­jen paris­sa. Ruo­ka­pai­kas­sa sis­ko­si sel­vit­ti yli­op­pi­las­lak­ki­päis­ten arvoi­tuk­sen: Tääl­lä lak­kia on tapa­na pitää koko yli­op­pi­laak­si pää­sy­ke­sän ajan.

Mat­kam­me jat­kui Köö­pen­ha­mi­naan. Koh­tees­sa pys­ty­tim­me tel­tan ja läh­dim­me bus­sil­la istu­maan iltaa Nyhav­niin – tän­ne tah­too vie­lä jos­kus uudel­leen! Hyvin nuku­tun yön jäl­keen vie­tim­me hidas­ta aamua lei­rin­tä­alu­eel­la, joten yli­tim­me Tans­kan ja Ruot­sin rajan mah­ta­vaa Juu­tin­rau­man sil­taa pit­kin vas­ta illal­la. Saa­vut­tuam­me Ysta­diin lei­riy­dyim­me meren äärel­le, jon­ka pit­kiin hiek­ka­ran­toi­hin tutus­tuim­me seu­raa­va­na päi­vä­nä pyöräillen.

 

Sil­kin­peh­meä vaa­lea tun­tui tai­vaal­li­sel­ta pal­jais­sa jalois­sa ja se muu­ten tot­ta tosi­aan vihel­si tuu­len säes­tyk­sel­lä var­pai­den välissä.

 

Ilta­päi­väl­lä kävim­me kat­sas­ta­mas­sa kor­keal­la kuk­ku­lal­la sijait­se­vaa vii­kin­kiai­kais­ta lai­va­mai­sen kuvion muo­dos­ta­vaa kivia­se­tel­maa (Ales ste­nar). Tulim­me kuk­ku­lan tois­ta jyrk­kää, unik­ko­jen täyt­tä­mää puol­ta alas meren ran­taan ruo­kail­lak­sem­me yhdes­sä sen useis­ta ravin­to­lois­ta. Ensim­mäis­tä ker­taa mat­kam­me aika­na aurin­ko ilmes­tyi näky­viin nos­taen läm­pö­ti­lan lähem­mäs kah­ta­kym­men­tä astet­ta. Täs­tä innos­tu­nee­na läh­dim­me kat­so­maan Sand­ham­ma­ren kuu­lui­saa vihel­tä­vää hiek­kaa. Sil­kin­peh­meä vaa­lea hiek­ka tun­tui tai­vaal­li­sel­ta pal­jais­sa jalois­sa ja se muu­ten tot­ta tosi­aan vihel­si tuu­len säes­tyk­sel­lä var­pai­den välis­sä. Otim­me isä­si kans­sa päi­vä­unet hei­nää kas­va­van hiek­ka­dyy­nin ”kolos­sa” sil­lä aikaa, kun sinä uskal­tau­duit sis­ko­si kans­sa pulah­ta­maan jää­kyl­mään meriveteen.

Alkuil­las­ta pää­dyim­me vie­lä Stens­hu­vu­din kan­sal­lis­puis­ton poluil­le ihai­le­maan itä­hui­pul­ta näky­viä mai­se­mia. Tuo­na päi­vä­nä mat­kam­me oli eden­nyt niin hitaas­ti, että kes­kiyö saa­vut­ti mei­dät ja niin olim­me pako­tet­tu­ja vaih­ta­maan makoi­sat telt­tau­net Kal­ma­rin Scan­dic-hotel­lin vuo­tei­siin. Sis­ko­si on kir­joit­ta­nut tuos­ta yöl­li­ses­tä ajo­mat­kas­tam­me näin:

KESÄYÖ

Se oli ainoa ilta, jona ajoim­me pit­käl­le yöhön.
Mei­dän piti ottaa hie­man kiin­ni aika­tau­lus­sam­me, joten emme olleet pysäh­ty­neet etsi­mään leirintäaluetta.
Minä istuin etu­pen­kil­lä ja isä­ni ajoi, huo­li­mat­ta äiti­ni ainai­sis­ta yri­tyk­sis­tä pääs­tä rattiin.
Pik­ku­vel­je­ni nuk­kui taka­pen­kil­lä, kuten aina automatkoilla.
Oli juhan­nuk­sen aika Skå­nes­sa Ruot­sis­sa, hämä­rää mut­tei pimeää.
Pel­to­ja koris­ti kesäyön usva ja jos­sa­kin, pie­nem­män tien var­rel­la ole­vis­sa puu­ta­lois­sa oli vie­lä valot.
Kos­ka vähän mat­kan pääs­sä kul­ki moot­to­ri­tie, jon­ka me olim­me päät­tä­neet oikais­ta, ei sil­lä tiel­lä ollut mui­ta autoilijoita.
Me olim­me ainoat.
Radios­sa soi jokin englan­nin­kie­li­nen, mut­ta sil­ti ruot­sa­lai­sen artis­tin teke­mä ja lau­la­ma kappale.
Se oli vie­lä hyvä­kin kap­pa­le. Minun teki mel­kein mie­li kään­tää radio­ta kovem­mal­le, mut­ta pel­kä­sin sen herät­tä­vän pikkuveljeni.
Se oli tun­nel­mal­li­nen kap­pa­le. Ei kovin hidas, mut­ta sil­ti tunnelmallinen.
Se kap­pa­le teki tuos­ta het­kes­tä, tuos­ta yös­tä mieleenpainuvan.
Se on yksi nii­tä kap­pa­lei­ta, jot­ka vie­vät ajas­sa taaksepäin.
Nuo kap­pa­leet liit­ty­vät joten­kin niin voi­mak­kaas­ti johon­kin tiet­tyyn het­keen, aikaan tai hen­ki­löön, että ne heit­tä­vät takai­sin siihen.
Ne ovat aikakoneita.
Pitää vain sul­kea sil­mät ja antaa muis­to­jen tul­via ja voi­la olet siel­lä. Tun­net kai­ken mitä tun­sit sil­loin. Tuo kap­pa­le on yksi aikakoneeni.
Se vie minut takai­sin, ei pel­käs­tään tuo­hon kesäyö­hön, vaan myös koko matkaan.
Koko kesään.

Olim­me mat­kan­neet jo vii­kon ver­ran, kun nousim­me Got­lan­nin laut­taan pääs­täk­sem­me Vis­by­hyn. Meren ran­nal­la sijait­se­val­ta lei­rin­tä­alu­eel­ta oli nopeas­ti pyö­räil­tä­vä ran­ta­tie­reit­ti kes­kus­taan. Rin­tee­seen raken­net­tu ja muu­rien sisä­puo­lel­la ole­va Vis­byn kes­kus­ta (inners­tad) on täyn­nä ihas­tut­ta­via kapei­ta mukulakivikujia.

Valit­sim­me toi­nen tois­taan vie­hät­tä­väm­pien teras­sien jou­kos­ta kes­kiai­kai­sen ravin­to­lan ja se todel­la­kin oli kes­kiai­kai­nen - siel­lä syö­tiin käsin, pyy­hit­tiin ras­vai­set sor­met pöy­tä­lii­naan ja juo­tiin kak­sin käsin isois­ta, kor­vat­to­mis­ta savi­tuo­peis­ta. Oli­sit tilan­nut itsel­le­si Coca Colan, mut­ta ”kes­kiai­kai­nen tar­joi­li­ja” kat­soi sinua ihmeis­sään kysyen, mitä se on, niin­pä jou­duit ”tyy­ty­mään” hei­dän aika­kau­ten­sa juo­miin. Paluu­mat­kal­la lei­rin­tä­alu­eel­le löy­sim­me ran­nas­ta jää­te­lö­tai­vaan – tar­jol­la oli 180 makua, jois­ta vali­ta mieleisensä!

Yön pät­kit­täi­nen uni ei hai­tan­nut yhtään, sil­lä unta häi­rit­si ensin tel­tan kat­toon tipah­te­le­vien sade­pi­sa­roi­den iha­nan vie­no ääni, sen jäl­keen eri­ää­nis­ten lin­tu­jen kau­niit viser­rys­kuo­rot ja lopul­ta aurin­gon pais­te, joka sai läm­möl­lään mei­dät köm­pi­mään ulos tel­tas­ta vii­mei­seen lomapäiväämme.

 

Muis­tan tuol­la mat­kal­la elä­nee­ni het­kes­sä ja ollee­ni läs­nä ilman surua men­nees­tä tai huol­ta tulevasta.

 

Kun olim­me vie­lä mat­kan­neet lau­tal­la Ruot­sin man­te­reel­le, aja­neet Tuk­hol­maan ja saa­pu­neet siel­tä lai­val­la Hel­sin­kiin, oli auton mat­ka­mit­ta­riin ker­ty­nyt hiu­kan vajaa 3000 km yhtei­siä muistoja.

Tuos­ta mat­kas­ta on kulu­nut kuusi vuot­ta. Nyt sii­tä kir­joit­taes­sa­ni sain ilok­se­ni huo­ma­ta, että pys­tyn vih­doin­kin visua­li­soi­maan men­nei­syy­des­tä myös iloi­sia asioi­ta! Itsel­le­ni tyy­pil­li­seen tapaan näen tapah­tu­mat mie­les­sä­ni kuvi­na. Noi­den kuvien kaut­ta pys­tyn elä­väs­ti ais­ti­maan het­keen liit­ty­vän tun­nel­man ja koke­maan uudel­leen sii­hen liit­ty­vät tun­teet. Me hymyi­lim­me, me nau­roim­me, me has­sut­te­lim­me ja me heit­täy­dyim­me riip­pu­mat­ta sii­tä, pais­toi­ko aurin­ko vai satoi­ko vet­tä. Muis­tan tuol­la mat­kal­la elä­nee­ni het­kes­sä ja ollee­ni läs­nä ilman surua men­nees­tä tai huol­ta tule­vas­ta. Näin jäl­keen­päin aja­tel­len tuo mat­ka oli meil­le kai­kil­le suo­tu lyhyt hen­gäh­dys­tau­ko kai­ken sen jäl­keen, mitä oli taka­na ja kaik­kea sitä var­ten, mitä tuli­si vie­lä ole­maan edessä.