fbpx

En uskal­ta­nut jää­dä kans­sa­si kotiin, vaan kovas­ta pään­sä­rys­tä­si huo­li­mat­ta talu­tin sinut poik­ki jäi­sen piha­maan autol­lem­me. Puo­li kilo­met­riä ennen sai­raa­laa aloit pidel­lä rin­taa­si sanoen, että kos­kee. Mie­tin het­ken, pysäyt­täi­sin­kö auton ja soit­tai­sin hätä­nu­me­roon, kos­ka sinä huusit yhä lujem­paa rin­taa­si pidel­len. Pää­tin jat­kaa mat­kaa saa­den sinut näin nopeam­min sai­raa­laan. Ajaes­sa­ni yri­tin rau­hoi­tel­la sinua tois­taen, ettei oli­si mitään hätää, oli­sim­me pian sai­raa­las­sa. Ajoin autoa, rau­hoit­te­lin sinua ja soi­tin alue­sai­raa­lan ensia­puun, että tuli­si­vat mei­tä vastaan.

Saa­pues­sam­me kak­si hoi­ta­jaa oli ensia­vun ambu­lans­sio­vel­la paa­rien kans­sa vas­tas­sa aut­taen sinut ulos autos­ta. Toi­nen heis­tä sähäh­ti minul­le: “Et sit­ten aikai­sem­min tuonut”.

Pidit edel­leen kät­tä rin­ta­si pääl­lä ja huusit “kos­kee”, kun sinua siir­ret­tiin toi­men­pi­de­huo­neen vuo­tee­seen. Hoi­ta­ja lait­toi sinut moni­to­riin tode­ten pian toi­sel­le hoi­ta­jal­le, ettei­vät arvo­si todel­la­kaan ole kipu­po­ti­laan arvo­ja. Tuoh­tu­neen oloi­se­na hän lopet­ti moni­to­ri­seu­ran­ta­si. Molem­mat hoi­ta­jat pois­tui­vat pai­kal­ta jät­täen minut rau­hoit­te­le­maan täs­sä vai­hees­sa jo hyvin seka­vaa las­ta­ni. Pomp­pa­sit vähän väliä vuo­tees­ta istu­maan läh­töä teh­den. Sain sinut kui­ten­kin ker­ta toi­sen­sa jäl­keen rau­hoi­tel­tua niis­tä näyis­tä­si, joi­ta mil­loin­kin toi­men­pi­de­huo­nees­sa sil­mä­si kau­hus­ta pyö­rei­nä näkivät.

Vih­doin päi­vys­tä­vä lää­kä­ri tuli pai­kal­le: “Arti­ku­loi epä­sel­väs­ti. Kiel­tä ei saa työn­net­tyä ulos saak­ka, kie­li kui­ten­kin kes­ki­vii­vas­sa. Rom­berg hor­juu. S-N kokees­sa epä­var­muut­ta. DDK oikeal­la köm­pe­lö. Sil­mien lii­ket­tä tut­kit­taes­sa poti­laan kat­se har­hai­lee, ei nou­da­ta ohjei­ta. Spon­taa­nis­ti sil­mien liik­keet kui­ten­kin nor­maa­lit. Poti­las mei­naa kaa­tua oikeal­le kyl­jel­leen sän­gyl­lä istues­saan. Alle­kir­joit­ta­neen siir­tyes­sä poti­laan vasem­mal­le puo­lel­le, kaa­tu­mis­suun­ta vaih­tuu vasemmalle.”

Sinut lähe­tet­tiin kotiin Dia­pam 5 mg resep­tin kera. Seli­tys oli se, että olim­me edel­li­se­nä päi­vä­nä käy­neet yli­opis­tol­li­ses­sa sai­raa­las­sa, eikä siel­lä ollut herän­nyt epäi­lyk­siä pään­si­säi­ses­tä vuo­dos­ta. Myös­kään kes­kus­sai­raa­laan lähet­tä­mi­sel­le ei lää­kä­rin mie­les­tä ollut aihet­ta, kos­ka oire­ku­vas­sa ei nyt ollut ilmen­nyt uusia muutoksia.

 

Mik­si ihmees­sä kidu­tan las­ta­ni raa­haa­mal­la hän­tä ympä­riin­sä apua hakien. Mik­si en usko­nut omiin havain­toi­hi­ni sii­tä, että lepo on sinul­le paras­ta lääkettä.

 

Isä­si tuli hake­maan mei­dät kotiin. Liik­ku­mi­se­si oli niin heik­koa, etten oli­si mil­lään yksin saa­nut sinua autoom­me. Yhdes­sä talu­tim­me sinua ohi ensia­vun vas­taan­o­ton lasi­ko­pin, jos­sa istui hoi­ta­ja pois­tu­mis­tam­me seu­ra­ten. Itse­syy­tök­set huusi­vat pääs­sä­ni kysyen, mik­si ihmees­sä kidu­tan las­ta­ni raa­haa­mal­la hän­tä ympä­riin­sä apua hakien. Mik­si en usko­nut omiin havain­toi­hi­ni sii­tä, että lepo on sinul­le paras­ta lääkettä.

Kukaan ei ollut ker­to­nut minul­le, mikä sinul­la oli, joten en uskal­ta­nut kuun­nel­la vais­to­ja­ni. Vuo­sia myö­hem­min, kun vih­doin sain tie­tää omien aja­tuk­sie­ni osu­neen täy­sin oike­aan, eivät syy­tök­set sil­ti jät­tä­neet minua rau­haan, vaan päin­vas­toin ne vain voi­mis­tui­vat kysyen, mik­si en pitä­nyt aavis­tuk­sis­ta­ni tiu­kem­min kiinni.

Lää­kä­ri soit­ti kel­lo 22, kun päi­vys­tys alue­sai­raa­las­sa oli päät­ty­nyt ja siir­ty­nyt kes­kus­sai­raa­laan. Hän antoi ohjeek­si soit­taa ambu­lans­sin, mikä­li oiree­si yhä jat­ku­vat, käyt­täen tut­tua “hyvin her­käs­ti” -sanon­taa. Tuon sanon­nan tar­koi­tus lie­nee siir­tää vas­tuu sin­ne, mis­sä on tilan­tees­ta yhtä epä­sel­vä käsi­tys kuin itselläänkin.

Kotiin pääs­tyäm­me sinä nukah­dit vie­ree­ni, mut­ta pomp­pa­sit yöl­lä istu­maan pidel­len jäl­leen rin­taa­si sanoen, ettet pys­ty hen­git­tä­mään. Soi­tin ambu­lans­sin kes­kus­sai­raa­laan. En ollut viik­koon nuk­ku­nut juu­ri lain­kaan ja koko hereil­lä oloai­ka­ni mie­le­ni oli ollut täyn­nä epä­toi­vois­ta hätää. Kes­kus­sai­raa­lan päi­vys­tyk­ses­sä oli onnek­si lää­kä­ri, joka tote­si, että nyt on aika jon­kun muun ottaa tilan­tees­ta vas­tuu ja antaa äidin nuk­kua. Mitään muu­ta en sil­loin niin pal­jon kai­van­nut­kaan, sen lisäk­si, että sinä oli­sit ter­ve, kuin saa­da nuk­kua lähel­lä­si miet­ti­mät­tä sitä, mil­loin palaat ennal­le­si, vai palaat­ko enää iki­nä ja mis­tä haen sinul­le apua.

Tuo sym­paat­ti­nen lää­kä­ri ei vain tien­nyt sitä, että seu­raa­va­na päi­vä­nä oli­si avio­mie­he­ni syn­ty­mä­päi­vä. En ole kos­kaan ollut niin väsy­nyt kuin tuo­na päi­vä­nä, oli­sin vain tah­to­nut nuk­kua ja nuk­kua hoi­ta­jien val­voes­sa unta­si, olin niin väsy­nyt, fyy­si­ses­ti ja hen­ki­ses­ti, etten jak­sa­nut sanoa ei sii­hen, että avio­mie­he­ni tuli­si sisa­rus­te­si kans­sa tän­ne. Niin­pä pää­dyin vie­lä ker­ran kokoa­maan itse­ni ja raa­hau­tu­maan juh­lis­ta­maan hänen syn­ty­mä­päi­vää ravin­to­la­ruo­kai­lun mer­keis­sä. Pää­tin sin­ni­tel­lä tilan­teen läpi tie­täen, että vie­lä tämän vel­vol­li­suu­te­ni suo­ri­tet­tua sai­sin vih­doin­kin levä­tä. Kuu­los­taa mart­tyy­ril­tä? Sitä minä vie­lä tuol­loin toden tot­ta olin!

 

Sitä vaan olet­taa, että jos­sain on aja­tus­ten­lu­ki­ja, joku, joka ilmes­tyy kut­su­mat­ta pai­kal­le aina kun tarvitaan.

 

Mik­si avun pyy­tä­mi­nen on niin vai­ke­aa? Ehkä sik­si, että apua pyy­täes­sään jou­tuu tun­nus­ta­maan tar­vit­se­van­sa apua, mikä on täy­sin luon­nol­lis­ta, sil­lä eihän kukaan pys­ty kaik­keen itse. Mut­ta, kun on syys­tä tai toi­ses­ta jou­tu­nut aina pär­jää­mään yksin, niin ei enää usko, että kukaan voi­si aut­taa. Sitä vaan olet­taa, että jos­sain on aja­tus­ten­lu­ki­ja, joku, joka ilmes­tyy kut­su­mat­ta pai­kal­le aina kun tar­vi­taan. Sii­tä­kin huo­li­mat­ta, että oma (tie­dos­ta­ma­ton) vies­ti on se, että MINÄ­HÄN EN APUA KAI­PAA! Eli mie­li halu­aa yhtä ja ole­mus vies­tii tois­ta, ihan päinvastaista.

Suu­rin osa ihmi­sis­tä halu­aa aut­taa mui­ta - mik­si ihmees­sä heil­le ei siis soi­si sitä iloa.

Tänä päi­vä­nä, kah­dek­san vuot­ta myö­hem­min, meil­lä kuu­luu usein “kul­ta apua” ja sii­hen vas­ta­taan “niin rakas”. Tänään minä saan sitä, mitä olen koko ikä­ni kai­van­nut ja hän sitä, mitä on kaik­ki nämä vuo­det tah­to­nut minul­le antaa. Meil­lä ei enää, aina­kaan päi­vit­täin, asu kont­rol­lifriik­kiä, joka luu­lee maa­il­man pysäh­ty­vän ilman häntä.