fbpx

Toin sinut yli­opis­tol­li­sen sai­raa­lan neu­ro­ki­rur­gian osas­tol­le. Oli jo ilta ja sai­raa­lan nuk­ku­maan­me­noai­ka, mut­ta kos­ka sinua ei nukut­ta­nut ja voin­ti­si oli hyvä, kävim­me yhdes­sä osas­ton yhtei­sis­sä tilois­sa, jos­ta löy­sit sinua kiin­nos­ta­van Plays­ta­tion­pe­lin. Vähän aikaa pelat­tua­si läh­dim­me huo­nee­see­si. Kel­lo oli 21:30, kun tilan­ne sai yllät­täen uuden kään­teen. Sinä olit vuo­tees­sa­si, minä lat­tial­le tuo­dul­la pat­jal­la, jos­ta toi­vo­tin sinul­le hyvää yötä. Sinä et vas­tan­nut. Het­ken kulut­tua ilmoi­tit läh­te­vä­si pois koko sai­raa­las­ta. Nousit päät­tä­väi­ses­ti ylös vuo­tees­ta­si ja aloit levot­to­mas­ti kävel­lä ympä­ri huo­net­ta tois­taen sitä, ettet aio jää­dä tän­ne. Mitä enem­män yri­tin rau­hoi­tel­len vakuut­taa sinul­le, että emme voi­si läh­teä pois, vaan mei­dän oli­si yri­tet­tä­vä nuk­kua yön yli ja kat­sot­ta­va, mitä lää­kä­ri huo­men­na sanoi­si, sitä vihai­sem­mak­si sinä minua koh­taan muu­tuit. Sit­ten siir­ryit sanois­ta tekoi­hin. Pois­tuit huo­nees­ta osas­ton käy­tä­väl­le ja menit osas­ton pää­ovel­le. Yri­tin hou­ku­tel­la sinua takai­sin vuo­tee­seen, mut­ta sinä työn­sit minut voi­mal­li­ses­ti syr­jään estä­mäs­tä aikei­ta­si. Puhee­si oli sel­ke­ää ja liik­ku­mi­se­si mää­rä­tie­tois­ta. Huo­mat­tua­si, ettei osas­ton ovea saa­nut auki, pala­sit takai­sin huo­nee­see­si ikku­nan luo tut­ki­maan, pää­si­sit­kö sitä kaut­ta pois­tu­maan sai­raa­las­ta. Et enää tun­tu­nut kuu­le­van puhet­ta­ni. Sil­mie­si vei­tik­ka­mai­suus, joka on aina hei­jas­tu­nut kas­vo­je­si eloi­siin ilmei­siin ja ääne­si vivah­tei­siin, oli pois­sa. Olit jos­sain kau­ka­na, tavoittamattomissa.

 

Mit­kään puheet yöl­li­ses­tä ajas­ta, pimeäs­tä tai pak­ka­ses­ta eivät kään­tä­neet pää­tä­si läh­tö­ai­keit­te­si suh­teen, ei edes tie­to sii­tä, että olim­me kym­me­nen­nes­sä kerroksessa.

 

Sis­ko­si kum­mi­tä­ti sanoi ker­ran, että muis­taa sinut aina sil­mis­tä­si. Hän ei sanoes­saan tien­nyt sitä, että het­ken ajan nuo sil­mät oli­vat olleet kadok­sis­sa. Minul­le hänen sanan­sa ovat edel­leen vah­vis­tus sii­tä, että koke­muk­se­ni on ollut täyt­tä tot­ta huo­li­mat­ta sii­tä, ettei kukaan muu vie­lä tänään­kään jaa kans­sa­ni tuo­ta kokemusta.

Tuo­na yönä, kun sil­mä­si oli­vat vie­raat, ne oli­vat täyn­nä tyh­jyyt­tä - jos niis­tä jotain näkyi, niin poh­ja­ton­ta vihaa. Kas­vo­si oli­vat elot­to­mat ja ääne­si mon­o­to­ni­nen. Sinä et ollut sinä. Mit­kään puheet yöl­li­ses­tä ajas­ta, pimeäs­tä tai pak­ka­ses­ta eivät kään­tä­neet pää­tä­si läh­tö­ai­keit­te­si suh­teen, ei edes tie­to sii­tä, että olim­me kym­me­nen­nes­sä ker­rok­ses­sa. Seli­tys sadan kilo­met­rin mat­kas­ta ei myös­kään aiet­ta­si pysäyt­tä­nyt, vaan sanoit päät­tä­väi­ses­ti käve­le­vä­si tuon mat­kan. Suun­ni­tel­ma­si oli siis se, että läh­det yöl­lä salaa kym­me­nen­nen ker­rok­sen ikku­nas­ta ulos ja käve­let sadan kilo­met­rin mat­kan koti­kau­pun­kii­si. Tämän täy­tän­töön­pa­ne­mi­sek­si pyy­sit minua hake­maan itsel­le­si vet­tä. Sanoin teke­vä­ni niin, mut­ta jäin kat­so­maan huo­nee­si ulko­puo­lel­le ovi-ikku­nas­ta, kuin­ka otit kaa­pis­ta ulko­vaat­tee­si ja ken­kä­si ja lai­toit ne tyy­nyn alle. Pala­tes­sa­ni takai­sin luok­se­si yri­tin taas rau­hoi­tel­la sinua ja hou­ku­tel­la sinua nuk­ku­maan käy­den itse­kin lat­tial­la ole­van pat­jan pääl­le pit­käl­le­ni. Het­ken kulut­tua pomp­pa­sit ylös vuo­tees­ta­si ja menit huo­nees­sa­si ole­vaan WC:hen luki­ten sen oven. Kel­lo 24 tuli hoi­ta­ja ja antoi sinul­le Dia­pam-table­tin, sinä nukah­dit. Olit näh­nyt, miten mus­ta koi­ram­me, Tuis­ku nimel­tään, tuli huo­nee­seen ja hyp­pä­si vie­ree­si nukkumaan.

Sinä yönä minä en nuk­ku­nut. Itku­ni sinun menet­tä­mi­sen tus­kas­ta oli loh­du­ton­ta. Aamu­yöl­lä läh­din ulos käve­le­mään. Mitä pidem­pään käve­lin, sitä syvem­mäl­lä olin mus­tas­sa, spi­raa­lin­omai­ses­sa aukos­sa. Yri­tin epä­toi­voi­ses­ti löy­tää sen pimey­des­tä edes pien­tä valon­pil­kah­dus­ta tode­tak­se­ni vain vajoa­va­ni yhä syvem­mäl­le sen loput­to­maan pimeyteen.

Kos­ka luon­to ei petä, val­ke­ni uusi aamu taas ajal­laan. Arve­lin avio­mie­he­ni herän­neen koti­kau­pun­gis­sam­me ja läh­te­vän pian aja­maan tän­ne työ­pai­kal­leen. Soi­tin hänel­le ja pyy­sin tule­maan sai­raa­lan aulaan. Sii­nä nyt vie­lä täy­sin tyh­jäs­sä, mut­ta jo parin tun­nin kulut­tua ihmi­siä kuhi­se­vas­sa aulas­sa istuim­me vie­rek­käin ja vaik­ka hän ei osan­nut sanoa mitään sain minä nos­tet­tua edes toi­sen jal­ka­ni kui­lun reu­nal­le ker­toes­sa­ni ääneen yön tapah­tu­mis­ta. Minä lupa­sin soit­taa hänel­le heti, kun lää­kä­ri tulee. Olin var­ma sii­tä, että yöl­li­set tapah­tu­mat vakuut­tai­si­vat lää­kä­rin sii­tä, että jotain oli pahas­ti pielessä.

Herät­tyä­si pyy­sin pääs­tä vie­ree­si kat­so­maan osas­ton kaa­pis­ta valit­se­maa­si elo­ku­vaa koi­ra­val­jak­ko­kil­pai­lus­ta, jos­sa ihmis­ten lisäk­si myös Sipe­rian­hus­kyt puhui­vat. Jos­sain vai­hees­sa elo­ku­vaa tote­sin ääneen erään kil­pai­luun osal­lis­tu­van mie­hen ole­van tosi ilkeä, kos­ka hän voit­taak­seen kat­koo jopa kil­pa­kump­pa­nei­den rees­tä köy­siä. Vie­res­tä­ni kuu­lui ääni, joka nau­rah­taen tote­si tuon mie­hen koi­rien ole­van saman­lai­sia. Ensim­mäi­nen tajun­taa­ni iske­vä asia oli, että ääne­si kuu­los­taa omal­ta­si. Kään­sin pää­tä­ni ja näin kas­vo­je­si ole­van sinul­le tyy­pil­li­seen tapaan iloi­sen ilmeik­käät ja kyl­lä, sil­mä­si­kin lois­ti­vat jäl­leen vei­ja­ri­mais­ta hymyä­si. Olin sit­ten­kin saa­nut poi­ka­ni takaisin!

Het­ken kulut­tua kysyit minul­ta, olit­ko käyt­täy­ty­nyt yöl­lä joten­kin oudos­ti. Itse et muis­ta­nut mitään muu­ta kuin oudon tun­teen pääs­sä­si. Ker­roin sinul­le, kuin­ka olit aiko­nut läh­teä tääl­tä pois ikku­nan kaut­ta. Tämän kuul­tua­si nousit ylös vuo­tees­ta ja käve­lit ikku­nan luo häm­mäs­te­le­mään omia öisiä aikei­ta­si. Kum­mas­te­lit aja­tuk­sia­si tode­ten ole­va­si kym­me­nen­nes­sä ker­rok­ses­sa ja mää­rän­pää­hä­si ole­van mat­kaa sata kilometriä.