fbpx

Usko­mus­ten­sa orja tois­taa samaa kaa­vaa toi­mis­saan, rat­kai­su­ja teh­des­sään ja ihmi­siä koh­da­tes­saan. Kah­dek­san vuot­ta sit­ten en pysäh­ty­nyt aja­tus­te­ni äärel­le kyse­le­mään, mis­tä ne ovat läh­töi­sin. Vas­ta pal­jon myö­hem­min näin teh­des­sä­ni moni niis­tä pal­jas­tui miel­tä­ni hal­lin­neek­si val­heel­li­sek­si usko­muk­sek­si. Tie­tyn­lai­ses­sa tilan­tees­sa nuo usko­muk­set romah­ti­vat pääl­le­ni hau­da­ten minut hal­lit­se­mat­to­mien tun­tei­den vyö­ryn alle. Tie­dos­ta­mat­ta­ni puo­lus­tau­duin hyök­kää­mäl­lä. Mitä rai­vok­kaam­pi hyök­käyk­se­ni oli, sitä nopeam­min vas­ta­puo­li pake­ni ja niin usko­muk­set, var­sin­kin ulko­puo­li­suut­ta ja epä­on­nis­tu­mis­ta kos­ke­vat, sai­vat jäl­leen vahvistusta.

Isä­si oli tul­lut koti­kau­pun­gis­tam­me omal­la autol­laan yli­opis­tol­li­seen sai­raa­laan samaan aikaan kuin me ambu­lans­sil­la kes­kus­sai­raa­la­kau­pun­gis­ta. Ilta­pa­lan aikaan olim­me kans­sa­si las­ten- ja nuor­ten­osas­ton poti­las­huo­nees­sa. Usei­ta tun­te­ja sit­ten oli pääs­tä­si otet­tu MRI- ja MRA-kuvat, sekä kau­la­ran­gas­ta­si MRI-kuva. Näis­sä ei näky­nyt mitään neu­ro­ki­rur­gi­ses­ti hoi­det­ta­vaa, onnek­si, mut­ta olim­me tääl­lä odot­te­le­mas­sa arjen tul­len saa­pu­vaa las­ten neu­ro­lo­gia. Sil­loin tapah­tui ensim­mäis­tä ker­taa se, mitä minä ja isä­si tuli­sim­me jat­kos­sa kuvai­le­maan “tipah­ta­mi­sek­si”. Se alkoi aina sil­mien nopeal­la räp­sy­mi­sel­lä, sit­ten aja­tuk­se­si ja puhee­si puu­rou­tui­vat. Täs­sä vai­hees­sa sinut täy­tyi talut­taa lepää­mään, sil­lä liik­ku­mis­ky­ky­si tuli­si katoa­maan hyvin nopeas­ti ja muut oiree­si läh­ti­si­vät ete­ne­mään yksitellen.

Tun­to­sar­ve­ni oli ohjel­moi­tu tun­nis­ta­maan pie­nim­mät­kin vih­jeet epäi­lyt­tä­väs­tä ja näin ollen kar­tet­ta­vas­ta lähes­ty­mi­ses­tä. Ja nyt, tari­na­si jat­kues­sa ne hei­lu­vat tar­kas­te­le­vam­min, kuin ehkä kos­kaan aiemmin.

Mut­ta nyt, kon­sul­taa­tio­pyyn­nön myö­tä huo­nee­see­si saa­pui kak­si lää­kä­riä. Minä ja isä­si olim­me heil­le ilmaa. Sinul­le toi­nen heis­tä teki jo tutuk­si käy­neen setin neu­ro­lo­gi­sia tut­ki­muk­sia. Toi­nen lää­kä­reis­tä kumar­tui lähel­le­si kyse­le­mään, miten sinun voin­ti­si täl­lä taval­la huo­no­ni, kun kotiin oli­si pitä­nyt läh­teä, pelot­ti­ko sinua, että kun menet takai­sin kou­luun, niin siel­lä ale­taan käy­dä pulk­kaon­net­to­muut­ta läpi? Vai pelot­taa­ko sinua sai­raa­la ja tääl­lä teh­tä­vät tut­ki­muk­set, var­sin­kin kuvan­ta­mis­lai­te, se kun on monen muun­kin mie­les­tä var­sin pelot­ta­va? Vas­taus­ta­si odot­ta­mat­ta hei­lah­ti val­koi­nen tak­ki poti­las­huo­nee­si oves­ta ulos.

Pää­tet­tyäm­me, että minä jään kans­sa­si sai­raa­laan ja isä­si läh­tee aja­maan takai­sin kotiin sisa­rus­te­si luok­se läh­din saat­ta­maan hän­tä sai­raa­lan park­ki­pai­kal­la ole­val­le autol­leen. Koko mat­kan park­ki­pai­kal­le kävel­les­säm­me seli­tin mie­hel­le­ni tuoh­tu­nee­na sitä, mitä juu­ri äsken oli tapah­tu­nut - poi­kam­me oireis­ta ale­taan teh­dä psy­ko­so­maat­ti­sia. Park­ki­pai­kal­le pääs­tyäm­me ääne­ni oli ylty­nyt huu­dok­si. Mie­he­ni sen sijaan pysyt­te­li edel­leen hil­jaa, kun­nes kai­vet­tu­aan auton avai­met tas­kus­taan sanoi, ettei jak­sa enää kuun­nel­la vai­no­har­hais­ta paa­saa­mis­ta­ni. Sit­ten hän nousi autoon­sa ja ajoi tiehensä.

 

Mie­he­ni minä kir­joi­tin tuol­la park­ki­pai­kal­la ulos täs­tä tari­nas­ta. Täs­tä tuli­si sinun ja minun tari­na, niin pie­nek­si minä tätä tari­naa tuos­sa het­kes­sä luulin.

 

Pako­tin jal­ka­ni liik­keel­le, takai­sin koh­ti kirk­kaas­ti valais­tua isoa sai­raa­la­ra­ken­nus­ta. Sai­raa­lan auto­maat­ti­ses­ti avau­tu­vat ovet imai­si­vat pako­kau­hua tun­te­van äidin sisään­sä. Astuin his­siin, joka kul­jet­ti minut takai­sin sin­ne, mis­sä ketään ei kiin­nos­ta, kuka sinä olet, mil­lai­nen sinä olet, mil­lai­nen koti sinul­la on tai ketä kodis­sa­si asuu, saa­ti miten siel­lä ele­tään ja ollaan yhdes­sä. Siel­lä, mihin his­si kul­jet­taa, teh­dään omia joh­to­pää­tök­siä kyse­le­mät­tä nii­den toden­pe­räi­syyt­tä asianosaisilta.

Mie­he­ni minä kir­joi­tin tuol­la park­ki­pai­kal­la ulos täs­tä tari­nas­ta. Täs­tä tuli­si sinun ja minun tari­na, niin pie­nek­si minä tätä tari­naa tuos­sa het­kes­sä luulin.

Laa­hus­tin pit­kin hil­jais­ta sai­raa­lan käy­tä­vää takai­sin luok­se­si. Van­noin pitä­vä­ni huol­ta sii­tä, että oiree­si ote­taan tosis­saan ja saat nii­hin avun. Yri­tin kädet ris­tis­sä anoa apua ylhääl­tä, mut­ta sekin tun­tui ole­van vain hätään­ty­nyt­tä soper­ta­mis­ta kor­vat­to­maan pimey­teen. Sinä nukuit vie­rei­ses­sä vuo­tees­sa levol­li­ses­ti, jos­sain vai­hees­sa yötä minä­kin nukah­din, levottomana.

Sun­nun­tai­na saa­pui jäl­leen joku lää­kä­ri tois­ta­maan sinul­le samat, eilen teh­dyt neu­ro­lo­gi­set tes­tit. Kas­vo­je­si tun­to­puu­tok­set eivät nou­dat­ta­neet her­mo­jen ana­to­mi­sia aluei­ta ja oiree­si fluk­tuoi tut­ki­muk­sen aika­na, sil­lä esi­mer­kik­si käsien käyt­tö ja suun avaa­mi­nen oli­vat eri­lais­ta pyy­det­täes­sä ja kun kyseis­tä toi­min­taa ei aktii­vi­ses­ti havain­noi­tu. Näin hän rapor­toi. Saman havain­non minä ja isä­si­kin tuli­sim­me teke­mään lähi­vuo­sien aika­na: kun sinä jou­dut pon­nis­te­le­maan saa­dak­se­si vas­tat­tua sinul­le esi­tet­tyi­hin kysy­myk­siin, niin puhee­si puu­rou­tuu tai kun jou­dut pon­nis­te­le­maan teh­däk­se­si sinul­ta pyy­det­ty­jä asioi­ta, niin liik­kee­si hidas­tu­vat ver­rat­tu­na sii­hen, että puhut tai toi­mit spon­taa­nis­ti. Minä ja isä­si ymmär­sim­me tämän joh­tu­van sii­tä, että väsyt todel­la her­käs­ti, mut­ta lää­kä­ril­lä tai­si olla toi­set tarkoitusperät.