fbpx

Viha­sin vie­lä tänä­kin vuon­na las­kiais­tiis­tai­ta. Viha­sin sitä, kuin­ka mie­le­ni heit­ti minut tun­te­maan, koke­maan, ais­ti­maan, näke­mään ja jopa hais­ta­maan pika­ke­lauk­sel­la koko vii­den vuo­den mat­kan, joka alkoi kah­dek­san vuot­ta sitten.

Tuol­loin kaik­ki uinu­vat usko­muk­se­ni, ennen kaik­kea ulko­puo­li­suus, vil­liin­tyi­vät. Sinä sitä vas­toin olit suo­sit­tu ja eri­tyi­sen halut­tu kave­ri mui­den oppi­lai­den kes­kuu­des­sa, olit­han rei­pas, räväk­kä, sosi­aa­li­nen, vei­ja­ri­mai­nen, huu­mo­rin­ta­jui­nen, sym­paat­ti­nen, ket­te­rä ja sähäk­kä poi­ka. Näin opet­ta­ja­si kuvai­li sinua, kun olit 11-vuo­tias lisä­ten sinun ole­van tasa­pai­noi­nen, iloi­nen ja valoi­sa lap­si, joka hymyi­lee pal­jon ja nau­raa usein ja jon­ka kai­kis­sa toi­mis­sa näkyy perus­tyy­ty­väi­syys elämään.

Life Coach® -kou­lu­tuk­ses­sa­ni erääs­sä mie­li­ku­va­har­joi­tuk­ses­sa sanoin ääneen ole­va­ni aina ulko­puo­li­nen, kukaan ei kos­kaan ole ymmär­tä­nyt minua, olen ollut aina vää­räl­lä ja huo­nol­la taval­la eri­lai­nen. Näin tuon usko­muk­sen har­maa­na, kivi­se­nä, val­ta­van iso­na lin­na­na. Lin­na oli val­li­hau­dan ympä­röi­mä. Val­li­hau­dan yli lin­naan oli nos­to­sil­ta, jota vain minä pys­tyin käyt­tä­mään. Näin pää­tin, kenet las­ken sisään ja kuka menee ulos. Kun kat­soin lin­naa ulko­puo­lel­ta lin­tu­pers­pek­tii­vis­tä käsin, tun­sin mie­le­tön­tä vapaut­ta. Sii­tä huo­li­mat­ta en oli­si mil­lään tah­to­nut jät­tää tuo­ta lin­naa, mut­ta mitä pitem­pään hen­gi­tin lin­nan ulko­puo­lel­la koke­maa­ni vapaut­ta, sitä var­mem­min pys­tyin sano­maan, että olen val­mis jät­tä­mään tuon lin­nan. Sil­loin par­vi val­ta­van kau­nii­ta vaa­lei­ta lin­tu­ja alkoi len­nel­lä lin­nan ylä­puo­lel­la. Ne kat­se­li­vat lin­naa hyväk­sy­väs­ti ihail­len, ihan kuin miet­tien, että mitä­hän uut­ta tuo­hon enti­sen pääl­le mah­taa­kaan tulla.

 

Sil­loin kun kak­si totuut­ta aloit­ti­vat tais­te­lun­sa, oli laskiaistiistai

 

Myö­hem­min sama­na päi­vä­nä, kun saim­me jokai­nen vuo­rol­lam­me nos­taa itsel­lem­me yhden Maa­ret­ta Tukiai­sen Poh­jo­lan voi­mae­läin -kor­tin, minul­le tuli Tun­tu­ri­pöl­lö, joka oli juu­ri kuin aiem­min mie­li­ku­vas­sa­ni näke­mä­ni lin­nan ylä­puo­lel­la len­tä­vät lin­nut. Kor­tis­sa ker­rot­tiin Tun­tu­ri­pöl­lön anta­van vii­saut­ta havai­ta asiat niin kuin ne ovat. Seu­raa­va­na aamu­na sain huo­ma­ta, että tuo oli niin tot­ta. Oli kuin oli­sin kat­sel­lut maa­il­maa aivan uusien sil­mä­la­sien läpi.

Uusin sil­min kat­soes­sa­ni tun­sin kuu­lu­va­ni jouk­koon. En ollut eri­lai­nen, vaan ainut­laa­tui­nen. Ymmär­sin, että lasien zoo­mauk­set ovat koh­dis­tet­tu aivan eri asioi­hin. Nämä lasit eivät vää­ris­tä­neet todel­li­suut­ta kuten van­hat, jot­ka oli ohjel­moi­tu mitä­töi­mään kaik­ki pie­nim­mät­kin ymmär­re­tyk­si tule­mi­sen vih­jeet. Sisäi­set usko­muk­sem­me todel­la­kin vai­kut­ta­vat sii­hen, mitä havait­sem­me. Irti pääs­tä­mäl­lä oma todel­li­suus muut­tuu ja niin maa­il­ma näyt­tää aivan toi­sen­lai­sel­ta. En kui­ten­kaan väi­tä, että tämä kävi­si noin vain. Aina­kin itsel­lä­ni kyse oli lop­pu­jen lopuk­si pit­käs­tä pro­ses­sis­ta, kun­nes tuli juu­ri se oikea aika pääs­tää irti.

Usko­muk­sis­ta myö­hem­min lisää, mut­ta nyt pala­tak­se­ni asi­aan - sil­loin kun kak­si totuut­ta aloit­ti­vat tais­te­lun­sa, oli laskiaistiistai.
Istuin ensia­vus­sa vuo­tee­si vie­res­sä. Opet­ta­ja­si oli kol­me tun­tia aiem­min soit­ta­nut minul­le tuo­neen­sa sinut pulk­ka­mäes­tä tän­ne. Tul­les­sa­ni pai­kal­le hän ker­toi, miten oli mäen pääl­tä näh­nyt, kuin­ka takaa­si tul­lut pulk­ka oli iskey­ty­nyt pää­hä­si. “Voin­ti huo­nom­pi, käve­lee entis­tä varo­vai­sem­min ja hor­jah­te­lee.” Näin sane­li alue­sai­raa­lan lää­kä­ri ja lähet­ti sinut kes­kus­sai­raa­laan pään CT-kuvauk­seen. Kuvas­sa ei ollut näh­tä­vis­sä mitään poikkeavaa.

Aamul­la sai­raa­las­sa herät­tyä­si et muis­ta­nut kotia­si, sisa­ruk­sia­si etkä koi­riam­me. Et tien­nyt pelaa­va­si jää­kiek­koa, etkä muis­ta­nut, mikä on suo­sik­ki­jouk­ku­ee­si. Et osan­nut nime­tä ympä­ril­lä­si ole­via esi­nei­tä, edes­sä­si tar­jot­ti­mel­la ole­via ruo­kia tai pääl­lä­si ole­via vaat­tei­ta etkä löy­tä­nyt näke­mil­le­si kuvil­le nimiä. Ker­roin sinul­le kai­ken, jot­ta muistaisit.

Kol­men päi­vän kulut­tua muis­tit, mut­ta lii­kuit edel­leen hapa­roi­den. Isä­si oli tul­lut hake­maan mei­dät kotiin, mut­ta lopul­ta hän oli ainut, joka sin­ne läh­ti. Sinä aloit voi­maan pahoin ja pään­sär­ky pala­si entis­tä­kin kovempana.

Voi­ma­kas pään­sär­ky. Pahe­nee pys­ty­asen­nos­sa. Yksin ei kyke­ne sei­so­maan, voi­ma­kas hui­maus kaa­taa. Jat­ku­vat kak­sois­ku­vat. Kas­vo­jen alu­eel­la tunn­ot­to­muut­ta, oikeas­sa jalas­sa sekä kädes­sä alen­tu­nut tun­to vasem­mal­le ver­rat­tu­na. Nis­kaa aris­te­lee. Ei kyke­ne irvis­tä­mään, suu­ta ei saa avat­tua suu­rem­mak­si. Ylä­raa­jan hie­no­mo­to­riik­ka alen­tu­nut, raa­jo­jen liik­keet hidas­tu­nut.” Näil­lä sanoil­la päi­vys­tä­vä neu­ro­lo­gi lähet­ti sinut seu­raa­va­na aamu­na yli­opis­tol­li­seen sairaalaan.

Tähän saak­ka kaik­ki oli hyvin. Läh­din luot­ta­vai­sin mie­lin kans­sa­si mat­kaan, sil­lä olin­han tähän saak­ka ollut huo­le­ni jaka­vien ihmis­ten keskuudessa.